Tepon mökillä: Lystikki ja Mustikki
Oli aika, jolloin pidettiin itsestään selvyytenä, että maalla oli jokaisessa taloudessa lehmä tai useampi. Se oli ruokahuollon takia välttämätöntä. Näin myös Tepon mökillä. Ensi alkuun pärjättiin yhdellä lehmällä. Jossain vaiheessa tarvittiin jo kaksikin. Lehmät olivat siihen aikaan yksilöitä, jopa persoonallisuuksia. Ne tunnettiin nimeltä. Kuka nyt olisi halunnut mikään numero olla.
Meilläkin oli kaksi sellaista lehmä-persoonallisuutta, jotka ansaitsevat päästä Tepon mökin tarinaan.
En kaikkien lehmien nimiä muista, vaikka itseasiassa ei niitä kovin monta ehtinyt olla. Lehmät kun eivät olleet mitään kertakäyttötavaraa. Oli niitä kuitenkin useampi kuin kaksi. Miksi nämä kaksi sitten olivat erityistapauksia?
Lystikki oli lehmä isolla ällällä. Hieman raskasrakenteinen, leveälanteinen, pyöreä ja maitorauhasetkin olivat varsin hyvin kehittyneet. Jalat olivat tukevat, sorkat leveät. Lystikillä olivat todella lempeät silmät ja todelliset lehmän hermot. Se oli nupo ja varsin rauhallinen liikkeissään märehtimistä myöten. Tätä lehmää ei tarvinnut pelätä. Kaiken lisäksi se oli hyvä maidontuottaja.
Ennenkaikkea se oli terapialehmä. Silloin kun lypsäjällä oli murheita, suuria tai pieniä, Lystikki tarjosi kuulevan korvan ja pehmeän nojan, missä voi purkaa murheitaan. Saattoi siinä joskus itkukin tulla lehmäystävän kyljessä, maidon suihkiessa ämpäriin rauhoittavasti, antaen mahdollisuuden murheiden purkuun. Murheistaan saattoi myös kertoa ja Lystikki ei totisesti niistä ynissyt kenellekään. Ynähteli kyllä myötätuntoisesti ja lipaisi lohduttavasti pitkällä karhealla kielellään. Runoilija Heli Laaksosen tuotannosta on jäänyt mieleeni ilmaisu, jossa sanottiin että märehtijät ovat murehtijan sukua. Se kyllä pitää paikkansa. Sukulaissieluja ovat.
Miksi en kenenkään ole kuullut puhuvan lehmäterapiasta? Syytä ja aihetta kyllä olisi.
Myös nuorison opetellessa lehmän hoitoa, harjausta, lypsämistä, mitä milloinkin, siinäkin oli Lystikki lehmä paikallaan. Ei potkinut, eikä muitakaan yllätyksiä järjestänyt. Ilmeisesti se oli Lystikki, jonka kanssa opettelin lypsämisen taitoja. Voi sitä onnen tunnetta, kun ensimmäisen kerran maitosuihku osui ämpäriin, eikä hihaan tai naamaan. Oppitunti oli arvokas. Vähän kuin opettelu ajamaan pyörällä. Kun sen taidon oppii, niin sen osaa lopuelämänsä. Muistijälki on vahva.
Se osasi tulla myös kesäiseltä metsälaitumelta kotiin lypsyaikaan, ei sitä juuri haeskella tarvinnut. Se tuli ihan rauhassa kello verkkaan kilkutellen. Jos huudeltiin ptruii Lystikki, niin vastauksena oli, että kyllä täältä tullaan; mmmuuu, mmuu.
Kiirettä ei ollut muulloin kuin keväällä ensi kerran talven jälkeen ulos päästessä. Silloin Lystikkikin vähän riehaantui. Nosti oikein hännän pystyyn ja vähän matkaa juosta kirmaisi. Se oli sitten kuitenkin siinä. Elämä jatkui entiseen rauhalliseen tahtiin.
Kun jouduimme Lystikistä luopumaan, niin se oli kyllä murheellinen hetki. Vaikka oli itsestään selvää tuotantoeläinten kohdalla. Lemmikiksi niitä ei kannattanut edes eläkepäivinä jättää. Vaikka tiedän minä joidenkin pitävän nykyisin lemmikkinäkin. Niitä kun on niin mukava taputella.
Mustikki oli ihan toista maata ja sukukuntaa. Tämän lehmän kävi muistaakseni isä ostamassa. Oli hyvälypsyiseksi kehuttu ja paikkansahan se piti. Mustikki oli kaunis lehmä. Miltei kokonaan musta, vähän vaan mahan alla valkoista. Kevytrakenteinen ja nykytermeillä sanottuna kroppa oli timmissä. Heti pihaan päästyä Mustikki näytti erityistaitonsa. Ajatteli, ettei tämä ole oikea paikka, otti vähän vauhtia ja hyppäsi suoraan aidan yli metsään. Kyllä se sieltä isän houkuttelemana poiskin tuli, mutta tulipahan osoitetuksi, etteivät aidat tätä lehmää pitelisi. Niin oli komea ylitys. Jotkut ajattelivat, että olisko hirvensukua, kun oli niin reipasliikkeinen. Hyvin Mustikki kuitenkin kotiutui, ja todettiin että hyvä lehmähän tämä, ja varsinkin kun alkoi sisäruokintakausi, niin eihän se navetassa mihinkään hyppinyt. Isällä oli siihen aikaan vetovastuu navettahommista ja hän hoiteli karjan lypsyjä myöten. Mitään ongelmia ei ollut. Sitten kuitenkin vuoro vaihtui ja lypsäminen jäi äidin vastuulle. Varustautuneena asiaankuuluvilla varusteilla aikomuksenaan lypsää Mustikki, sepä ei ollut tämän lehmän mieleen. Maidot jäi saamatta. Vasta kun isä tuli töistä, lypsy onnistui. Ei mitään ongelmaa. Se jäi edelleen isän huoleksi aamuin illoin lypsää hankkimansa lehmä.
Isän äiti, Tiina-mummi päätti panna lehmän ruotuun. Tykkäsi, että se on lypsäjän huonoutta, jos ei yhdestä lehmästä nyt maitoja saa. Mummi meni navettaan hyvin päättäväisenä. Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua avunhuutoja ja hän oli Mustikin pääpuolessa ihan turvassa, mutta lypsettävän jalat kävivät kuin Singerin ompelukone. Se potki ihan hillittömästi. Narujen kanssa sai äiti sen verran lehmää aisoihin, että mummi pääsi pois ahdingosta. Sitten äiti keksi pukeutua isän työvaatteisiin lypsylle lähtiessä ja lypsy sujuikin ongelmitta. Jonkun ajan kuluttua saatiin tieto, että myyjät olivat unohtaneet kertoa, että Mustikki ei tykkää naisista, ei ainakaan lypsypuuhissa. Siinä se ongelma oli.
Navettavaihe meni vielä yhteistyössä tämän maidonantajan kanssa. Laidunkausi oli kuitenkin ihan mahdoton, kun mitkään aidat eivät sitä pidelleet. Kun kyseessä oli metsälaitumet, niin sen hakeminen ja houkuttelu metsän siimeksestä lypsyhommiin oli tosi työlästä ja aikaavievää.
Niinpä jouduimme luopumaan Mustikista, niin kaunis ja hyvälypsyinen kuin se olikin. Erilaisena kulkijana ja ilonpilkahduksena se jäi kuitenkin elämään muistoihimme.
