Ei mukavuudenhalua vaan käytännöllisyyttä

Ilman autoa ei maaseudulla pappikaan pärjää, on saanut huomata Enon seurakunnan kappalainen Markku Koistinen, 56.

– Kun lähdin Helsinkiin teologiaa opiskelemaan, silloin ei autoa tarvinnut. Kuljin HKL:n bussilla, metrolla ja raitiovaunulla, muuta ei tarvinnut kuin reitti osata.

Enoon tullessa meininki muuttui. Kun Koistinen aloitti työn Enon seurakunnassa tammikuussa 1997, oli oma auto hankintalistalla ensimmäisenä. Omaa autoa odotellessa työtehtävien vaatimat matkat oli sovittava milloin mitenkin, välillä piti kulkea taksillakin.

– Yhteen kastetilaisuuteen piti saada kyyti, ja kastettavan isä haki minut paikalle, hän naurahtaa muistolle.

Jo pappisuran alkumetreistä alkaen työajoja on kertynyt matkamittariin tuhansia vuoteen. Auton ratissa on istuttava useita tunteja viikoittain.

– Kyllä auto on Pohjois-Karjalassa välttämätön, kun julkisia yhteyksiä ei yksinkertaisesti ole. Meidän perheessä on kaksi autoa, ja jo kotoa muuttaneilla lapsilla lisäksi omansa, Koistinen toteaa.

Kotikäynnit ovat vähentyneet

Pappisuran alkuvuosina Markku Koistisen työhön sisältyi paljon enemmän kotikäyntejä seurakuntalaisten luona kuin nykyisin.

– Siihen aikaan oli surukotikäyntejä hieman enemmän kuin nykyään. Noin puolet seurakuntalaisista tuli käymään virastossa. Nyt on puolestaan hyvin harvinaista, että pappi kutsutaan kotiin. En tiedä, koetaanko se vaivalloiseksi, että pappi tulee – pitäisi kaupassa käydä ja siivota. Siinä on tapahtunut kulttuurimuutos, hän pohtii.

Autoilua työssä on vähentänyt myös koronan myötä tulleet etänä tietokoneella käytävät kokoukset. Tätä muutosta Koistinen pitää hyvänä.

Vähentyneistä ajoista huolimatta autoa tarvitaan papin työssä edelleen. Ihmisten luona käyntejä on viikoittain: ne ovat esimerkiksi keskusteluja, syntymäpäiväkäyntejä, ehtoollisia ja hautajaisia.

– Työalue on koko entisen Enon kunnan alue, ja Joensuussakin käydään.

Aina pitää olla valmiina lähtöön, nopeallakin aikataululla.

– Minullahan ei ole pitkä työmatka (kotoa virastolle), mutta jos tulee puhelu, että ihmisellä on lyhyt elinaika – tunteja, ehkä minuutteja – ei sitä autoa silloin lähdetä kotoa hakemaan, Koistinen painottaa.

Auton tärkein ominaisuus

Mikä on autossa tärkeintä?

– Neliveto on ominaisuus, josta en luopuisi, Markku Koistinen tokaisee.

– Jossain etäänperäällä oli kerran kasteneuvottelu, ja matkalla oli kauhean jyrkkä mäki. Oli talvi, ja lunta oli paljon. Jäin mäkeen kiinni, joten minun piti kävellä perille. Silloin sanoi sisälläni joku pieni ääni, että: ”Osta neliveto!” Koistinen nauraa.

Nelivedon Koistinen kokee tarpeelliseksi etenkin talvisin. Enon kodin lisäksi hänellä on kotipaikka Outokummussa, ja talvisin sinne pääsee omaa yksityistietä paremmin nelikolla.

– Ja syrjään kun lähtee, saa varautua, että matkalla on mäkiä ja mutkia. Talvella auraus saattaa olla joskus vähän ojankin puolella.

Toinen tärkeä asia autossa on ilmastointi. Koistinen muistelee vuosia sitten tehtyä kesälomareissua Vaasaan, jolloin oli kova helle. Silloinkin jokin ääni sanoi sisällä, että: ”Osta ilmastoitu auto, osta”!

Myös taloudellisuus ja varmuus ovat Koistisen mukaan tärkeitä auton ominaisuuksia.

– Pieni ja vähäkulutteinen olisi ihanne, mutta tarvitaan myös tilaa. Auto saa olla uudehko, ettei sitä tarvitse koko ajan korjata. Sekin on jo riittävästi, että käy renkaidenvaihdossa ja määräaikaishuolloissa.

– Auton pitää olla sellainen, johon voi luottaa. Se ei ole mukavuudenhalua, vaan käytännöllisyyttä.

Nostalgiaa, ei kaipausta

Tällä hetkellä Markku Koistinen ajaa 10-vuotiaalla Škoda Octavialla. Ensimmäinen oma auto oli Škoda sekin, Felicia.

– En ole yhtenään vaihtamassa autoja, hän toteaa.

Octavian osto oli Koistisen mukaan automyyjän viekkautta.

– Autoliike Mutasen toimitusjohtaja Juha Mutanen oli ovela mies. Kun käytin auton huollossa, hän antoi aina minulle uuden auton vara-autoksi. Kyllä minä nyt ymmärrän, että hän antoi tuolloin sijaisauton ajatuksella, että sellaisen ostan, ja niinhän siinä kävi, hän muistelee huvittuneena.

Kun kelataan vuosia taaksepäin, paljastuu, että aivan aluksi Koistinen ajeli isänsä Ladoilla.

– Ladat olivat niin hirveitä, että ne oli jollain tavalla jopa ihania! Ne varmasti lähtivät käyntiin pakkasessakin, toisin kuin muut. Tunnen niitä kohtaan nostalgiaa, mutta en kaipausta!

Monta moottorivoimalla kulkevaa

Koistisen kotipihasta löytyy Octavian lisäksi pakettiauto Volkswagen Transporter. Sitä hän kutsuu harrastusvälineeksi.

– Kuljetan sillä roinaa ja polttopuuta. Se on siihen käytännöllinen. Aiemmin minulla oli vain peräkärry, mutta paku on siihen näppärämpi. Mietin, miten sitä on ikinä pelkällä peräkärryllä pärjännytkään.

Koistiselta löytyy Outokummusta myös traktori, neliveto sekin, Valmet 1990-luvulta.

– Jos on lunta tullut, auraan kotipaikan pihan ja puoli kilometriä pitkän yksityistien.

Talvisin Markku Koistinen käyttää metsätöissä liikkumiseen moottorikelkkaa.

– Se on ihan työkelkka. En ole perustanut crossikelkoista, joissa on lyhyt ja kapea tela. Outokummussa teen sahan kanssa polttopuita. Moottorisahahommat on hyvä vastapaino työhön, hän mainitsee.

– Kun yhtenä talvena ei ollut lunta, niin hankin kelkan kaveriksi metsähommiin mönkijän. Sekin on neliveto, hän nauraa.

Navigaattorit, nuo ihmeohjeiden mestarit

Autoista löytyy nykyisin paljon tekniikkaa, joista Markku Koistinen kiittelee mediasoittimia. Niihin saa yhdistettyä näppärästi puhelimen vaikkapa äänikirjojen kuuntelua varten. Viimeisimpänä Koistinen kuunteli Yle Areenasta Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen Radioteatterin lukemana. Ajomatkoillaan hän kuuntelee välillä radiota, miettii mielessään tulevia puheita tai ihan vain keskittyy hiljaisuudessa matkantekoon.

Koistisen mieleen juolahtaa muistoja kartoista ja navigaattorista. Ennen nykytekniikkaa seurakuntalaisen oikean osoitteen löytäminen tuotti toisinaan tuskaa, sillä taloja ja teitä ei oltu aina merkattu selkeästi. Tuolloin Koistinen sai palopäällikkö Seppo Horttanaiselta käyttöönsä kartan, joissa oli pelastuslaitoksen omia merkintöjä teistä ja talonumeroista. Niiden avulla Koistinenkin suunnisti monta vuotta, kunnes markkinoille tuli navigaattorit.

– Minäkin hankin sellaisen. Minun piti käydä antamassa viimeinen ehtoollinen Kivilahdessa saattohoitopotilaalle, ja päätin kokeilla navigaattoria. Navigaattori ajatutti minua talvella pitkin metsäteitä, ja päädyin keskelle peltomaisemaa. Siihen se minut pysäytti, ja sanoi, että ”Olette saapuneet määränpäähän.” Katsoin ympärilleni, näin pelkkää peltoa ja yhden ladon.

Koistinen näpytteli aparaattiin uuden matkareitin, ja laite halusi johdatella papin oikoreittejä pitkin perille.

– Tie olisi mennyt yksityisen pihapiirin läpi, jossa tuli vastaan kylttejä, että vihainen koira, ja pihan läpi ajelu on ehdottomasti kielletty.

Jälleen kääntyi Koistinen koslallaan ja etsi uuden reitin.

– Sillä kerralla kaikki meni hyvin, kunnes tien auraus päättyi kesken kaiken.

Tämän jälkeen Koistinen päätti ajaa perille virallista tietä palopäällikön antaman kartan avulla, ja ehti onneksi paikallekin.

– Sen jälkeen olen ollut skeptinen, voiko navigaattoriin luottaa. Toki nykyisin digikartat ovat paljon tarkempia, Koistinen tuumailee ja mainitsee, että kyllähän 26 vuodessa paikatkin ovat ehtineet jo tulla tutuiksi.