Seurakunta tänään: Sotilaan pääsiäinen

Kaikki on muuttunut! Se alkoi, kun kesken tavallisten rutiinien minut käskettiin sotilastoverini kanssa lähtemään juutalaisten pappien mukaan. He veivät meidät kallioon hakatun haudan luo. Saimme tehtäväksemme vartioida, ettei sinne laskettua ruumista varastettaisi. Mitähän pahaa teloitettu mies oli tehnyt, vai kuoliko hän vain juutalaisten kateuden tähden, toverini pohti. Minä en jaksanut vaivata päätäni moisella. Olin nähnyt liian monta turhaa kuolemaa, liian monta julmuutta. Silmäni ja korvani olivat tottuneet ihmisen pahuuteen. Voisiko minua enää mikään liikuttaa?

Aluksi ajattelin, että tämähän on helppo tehtävä. Juteltiin mukavia ja heiteltiin noppaa aikamme kuluksi. Päivän vaihtuessa yöksi minua alkoi turhauttaa. On tämäkin elämää! Teen sen, mitä käsketään, riippumatta siitä, onko käskyssä mitään järkeä. Monet ovat läheistensä kanssa. Minä värjöttelen täällä vartioimassa ruumista. Mihin perustuu tämä ihmisen oikeus yli toisen, oikeus päättää toisen elämän loppumisesta? Miksi olemme rakentaneet maailmasta tällaisen, taistelutantereen, jossa hallitaan pelolla ja väkivallalla? Ja minä olen osa tätä kaikkea. Miten paljon pahaa olen tehnyt näillä käsilläni. Tätäkö varten minulla on kädet? Minun osani on vain totella, ajattelematta. Jos ajattelisin, en kestäisi. En saa nähdä ihmisen kasvoja niissä ihmisissä, jotka kohtaan. Minun on oltava kova kuin kivi. Ei. Minä en halua enää elää näin! Mutta mitä muutakaan voin?

Yö kului, ehkä torkahdin hieman synkkiin mietteisiini. Aamu alkoi sarastaa. Nousevan auringon valo tuntui jotenkin erityiseltä. Kuin koko maailma heräisi eloon sen voimasta. Kas, kun en ole ennemmin huomannut, että auringonnousu on näin kaunis, ajattelin. Päivän valjettua kuulimme askelia. Näimme kahden naisen tulevan haudalle. Maa alkoi järistä ja taivaasta tuli jokin käsittämättömän kirkas. Kirkas hahmo tarttui haudalla olevan kiveen ja vieritti sen pois. Mutta minä en kyennyt katsomaan sitä, muistikuvani loppuvat siihen. Herättyäni ravistelin toverini ylös, ja huomasimme haudan avoimeksi ja tyhjäksi. Kävimme siellä sisälläkin. Vain käärinliinat olivat jäljellä.

Olimme kauhuissamme siitä, mitä tämä merkitsee. Mies oli kuin haihtunut ilmaan, eikä sitä totisesti ollut saanut aikaan ihminen! Tuumimme, että oli paras kipinkapin mennä kertomaan juutalaisille papeille tapahtuneesta. Meidän lisäksemme tapauksella oli kaksi todistajaa, nuo naiset, jotka olivat jo lähteneet liikkeelle viemään sanaa. Saimme juutalaisten johtomiehiltä rahaa. Lupasimme kertoa kaikille, että ruumis varastettiin yöllä meidän nukkuessamme. Nolo valhe, mutta taivuimme siihen. Rahasumma oli niin käsittämättömän suuri, että uskoimme tulevaisuutemme muuttuvan sen ansiosta.

Tämä kaikki kuitenkin vaivaa minua enemmän kuin paljon. Minun on saatava selville, kuka oli tuo mies, jota vartioin! Hänen seuraajansa kertovat nähneensä hänet. Se merkitsee, että itse Jumala on herättänyt hänet kuolleista. Rakkaus, josta hän todisti, ei kukistu tappamalla tai hautaan sulkemalla! Se on jotain paljon suurempaa ja voimakkaampaa.

Minä haluan kohdata tuon miehen. Haluan pyytää häneltä anteeksi. Haluan pyytää anteeksi sitä pahaa, jota olen elämäni aikana tehnyt. Pahuutta, johon olen osallistunut. Ja sitä synneistä suurinta, että en uskaltanut kertoa totuutta hänestä. Ei sillä, että minun valheeni estäisi sanomaa hänen voimastaan leviämästä. Se nimittäin leviää kulovalkean tavoin. Olen nähnyt, kuinka ne, jotka uskovat häneen, säteilevät ilosta. He ovat täynnä rakkautta kaikkia, erityisesti köyhiä ja sairaita kohtaan. He eivät enää pelkää edes oman henkensä puolesta. Minäkin haluan löytää tuon ilon ja vapauden. Minä haluan uuden elämän! Jeesus, Jumalan Poika, joka nousit haudasta ja elät. Pelasta minut!

Kati Nissi

kirkkoherra

Enon seurakunta