Tepon mökillä: Kun rahaa oli vähän, tehtiin tienestiä jo lapsuudesta alkaen

Noin 60–70 vuotta sitten raha oli tiukoilla meillä ja varmaan monilla muillakin. Käytettiin tietysti kaikki mahdollisuudet rahan hankkimiseen, jos vain oli pienikin mahdollisuus saada jokunenkin markka tienattua. Vähissä ne keinot tietysti olivat.

Keväällä oli propsin kuorintaa ja siellä olimmekin jo hyvin nuoresta saakka mukana. Männynkäpyjäkin kerättiin ja puiden taimien istutuskin jossain vaiheessa tuli tutuksi. Joskus saatoin muutaman pennosen hankkia kasvimaata kitkemällä. Useimmiten kitkeminen oli kuitenkin ihan normaaliin arkeen liittyvä homma.

Sana kulki ja apua löytyi

Naapureita auttelemalla saattoi tulla joskus pientä tienestiä. Useimmiten nämä työt menivät kuitenkin talkootyön piikkiin, johtuen siitä, että jokseenkin me kaikki tarvitsimme toinen toistemme apua aika-ajoin. Ihan erityinen tapaus oli Kukkosen Iida. Hän oli erityisen auttavainen, jos vain jossakin oli avun tarvetta. Silloinkin, kun meiltä kuoli ainokainen lehmä, niin hän jo iltapäivällä riensi apuun maitopeilarin ja leivän kanssa. Ihmettelimme, mistä ihmeestä hän tiesi tapahtuneesta. Ei sellaista kyllä kyseltykään, mutta sana kulki. Mistä lie ilmojen tietä kiirinyt, kun Kukkoset eivät kuitenkaan ihan lähinaapureita olleet.

Sitten kun heillä sattui olemaan avun tarvetta, niin itsestään selvyytenä menin sinne auttelemaan. Sepä ei sitten ollutkaan mikä tahansa päivä. Se oli 2. kesäkuuta 1953. Kuningatar Elisabetin kruunajaispäivä. Iida-emäntä seurasi kruunajaisia radiosta. Meillä ei vielä silloin ollut radiota, niin sen kuunteleminen oli minulle 11-vuotiaalle huikea kokemus. Siinä yhdessä olimme ikään kuin juhlissa mukana. Se oli vaikuttavaa. En muista mikä se työ oli, mitä menin tekemään, mutta kruunajaiset muistan.

Elämyksellinen juttu oli sekin, kun olin naapurissa pientä Kyösti-poikaa hoitelemassa Aino-äidin asioidessa kirkolla. Kotiin palatessaan hänellä oli kassissaan yllätys. Hän nosti sieltä esiin kauniin keltaisen hedelmän, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus. Sanoi sen olevan greippi. Puolitettuaan sen ja höystettyään sitä vielä sokerilla, hän ojensi toisen puolikkaan minulle. Se syötiin pienellä lusikalla kovertamalla. Se oli ensimmäinen maistiainen tästä etelän hedelmästä ja hyvälle se maistui.

Tienestireissulla

Tuli sitten sellaisiakin töitä vastaan, josta sai ihan rahaakin. Olin muistaakseni seitsemännellä luokalla koulussa, kun syksyllä kuulin, että voisi päästä kunnalliskodille perunan nostoon. Siellä nostettiin peruna koneella, joka oli siihen aikaan sellainen häkkyrä, että heitteli perunat ympäriinsä. Se keräilyhomma sopi hyvin koululaisille. Luokkatoverini Aunen kanssa päätimme lähteä perunan nostoon. Isän polkupyörällä ajelin kouluun ja tuntien päätyttyä koulusta kunnalliskodin perunapellolle. Useampi päivä niissä hommissa menikin ja sitten koitti palkkapäivä.

Oli hieman jännitystä ilmassa sen suhteen, että minkä verran sitä palkkaa tulisi. Maksupaikka oli kunnalliskodin navetan päädyssä. Navetta sijaitsi mäentöyräällä, melko lähellä Joensuu–Nurmes maantietä. Tien alapuolella oli sikojen aitaus. Minä sain palkkani vähän luokkatoveriani aiemmin ja siitä keksin, että teenpä Aunelle jekun ja ajan tosi nopeasti maantielle näkymättömiin, niin hän kyllä sitten ihmettelee kovasti, että mihin se Kaarina katosi. Polkaisin pyörän reippaasti liikkeelle alamäkeen ja kun vähän jäykänsorttinen oli se miestenpyörä kääntymään, niin ajaa hujautin tien yli ja saman tien matka jatkui vielä aidankin yli suoraan sikojen joukkoon. Alusta oli varsin pehmeä, niin kuin se sikojen tarhassa tuppaa olemaan. En satuttanut itseäni enkä sikojakaan tässä ilmalennossa, mutta nokkoset kyllä polttivat, etten siitä ihan kivuitta selvinnyt.

Kun pääsin nousemaan ylös, oli Aunekin ehtinyt aitauksen viereen ihmettelemään. Kysymys kuului: ”Mitä ihmettä sinä siellä teet?”

Palkan määrästä ei ole muistikuvia, mutta muuten se tienestireissu jäi kyllä mieleen.