1950-luvulle toiminut Kaltimon pahvitehdas toi Enoon satoja uusia asukkaita ja uutta elämää – tehtaan rakennuksia on edelleen pystyssä, jopa käytössä

1800-luvun teollistuminen näkyi Pielisjoen varrella, ja joensuulainen Parviaisen kauppiassuku perustikin Enoon vuonna 1897 Kaltimon pahvitehtaan.

Jokea pitkin saatiin helposti kuljetettua tuotantoon tarvittavat raaka-aineet, ja siitä saatiin sähköä ja käyttövoimaa tehtaan koneille. Joki kanavineen mahdollisti viennin. Vuonna 1909 valmistunut rautatie vauhditti vientiä entisestään. Enossa oli myös tarvittavia materiaaleja ja työvoimaa.

– Tehtaan tulolla Enoon on siis samoja perusteita, joiden perusteella yritykset sijoittuvat tänäkin päivänä, Eno-seuran puheenjohtaja Juha Koljonen summaa.

Suurin osa vientiin

Kartonkia valmistettiin kuoritusta puusta. Ensin sirkkelöitiin pöllit ja hienonnettiin puu painamalla niitä vedellä täytetyissä puusammioissa liippikiviä vasten. Luonnostaan vaalea massa värjättiin tarvittaessa kimröökiä eli mustaa värijauhetta käyttäen, ja siirrettiin kartonkikoneeseen, jossa siitä puristettiin vesi pois.

Lopulta 1,2 kilometrin tuntinopeudella puhaltanut kuivauskone viimeisteli massan pahviksi.

– Tämän päivän kuivauskoneiden vauhti voi olla kymmenkertainen, Koljonen kertoo.

Lopulta massa leikattiin arkeiksi ja paalattiin kuljetusta varten. Lopputuotteita oli monenlaisia aina elintarvikepakkauksista tupakka-askin kansiin.

Kartonkia valmistettiin ennen kaikkea vientimarkkinoille, pääasiassa Keski-Eurooppaan, Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin.

Kokonaisia sukuja

Nykyistä Pielisjoen ylittävää siltaa ei aluksi ollut, joten tehtaan työntekijät asettuivat pitkälti Louhiojan ja rautatieaseman alueille.

1800–1900-luvuilla oli tavallista, että kokonaiset perheet tai jopa suvut muuttivat teollisuuden perässä paikasta toiseen. Myös Juha Koljosen sukujuuret kiinnittyivät Enoon pahvitehtaan avulla.

– Mummini ja hänen perheensä olivat ensin Utrassa teollisuustöissä ja muuttivat perheenä Kaltimoon pahvitehtaalle töihin. 1900-luvun alussa mummi meni naimisiin, ja kun pahvitehdas loppui, suku muutti mummia lukuun ottamatta Pankakoskelle tehdastöihin. Näitä tarinoita on Enossa varmasti paljon, ja tehtaalla työskennelleitä on vielä elossakin.

Epäonneakin tehdashistoriaan mahtuu. Puusta rakennettu tehdas paloi pahoin vain reilu kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen, ja vuonna 1909 rakennettu uusi tehdas valmistettiinkin kivestä.

Jatkosodan aikana tehdas joutui keskelle pommituksia. Koljonen kertoo, että tarinoiden mukaan yhteen varastorakennuksista tippui pommi, mutta se jäi suutarina räjähtämättä.

Elina Makkosen kirjassa Tehtaalaislapsuus Kaltimossa – muistoja pahvitehtaalta kerrotaan, että talvi- ja jatkosotien aikana Kaltimossa oli Ilomantsin rintaman huoltopiste, ja sodan alkuvaiheessa entisellä sahalla toimi ammuslataamokin. Miehet olivat rintamalla, mutta naiset kävivät töissä ammuslataamolla sekä valmistivat ja paikkasivat lumipukuja, nuoret tytöt puolestaan työskentelivät suojeluskunnassa Vallisärkällä.

Dramaattinen vaikutus

Tehdas vaikutti Enoon Koljosen sanojen mukaan dramaattisesti. Yksi suurimmista vaikutuksista oli, että rautatieaseman ja nykyisen Louhiojan seudulle muodostui tehdastyöläisten myötä ikään kuin toinen kyläkeskusta.

Kun niin sanotut tehtaan sillat rakennettiin 1920-luvulla, väheni Pielisjoen ylittäneen lossiyhteyden merkitys ja asutus alkoi levitä Niskasta aseman puolelle jokea, joskin sieltäkin muutettiin nykyisen kirkonkylän puolelle. Keskusta alkoi siirtyä Kaltimonkosken, Purokylän ja Ala-Pappilan alueille.

Tehdas järjesti toimeentulomahdollisuuksia myös tehtaan ulkopuolelle: sillä oli oma maatila ja rakennuttipa tehdas Enoon myllynkin. Kunnan myyntiliikkeiden valikoima monipuolistui, ja alueelle perustettiin muun muassa kangas- ja rautapuodit sekä sekatavarakauppa.

– Tehdaslaisuus tarjosi myös monenlaista vapaa-ajan- ja yhdistystoimintaa. Oli monenlaista kulttuuri- ja liikuntatoimintaa, soittokuntia ja urheiluseurojakin. Työväestön järjestyttyä tulivat ammattiyhdistykset ja työväentalot, Juha Koljonen kertoo.

Lähtö ei ollut kuolinisku

Kaltimon pahvitehdas lopetettiin kannattamattomana: kartonkia pystyttiin tuottamaan liian vähän verrattuna siihen, mikä kapasiteetti olisi pitänyt markkinahintoihin nähden olla. Sodan jälkeen voitollisia vuosia oli vain kaksi, ja osa tuotannosta lähti sotakorvauksina Neuvostoliittoon.

– Viimeinen kartonki tehtiin 1953, mutta viimeinen työntekijä sai palkkansa pahvitehtaalta vuonna 1954, Koljonen avaa.

Tehdas räjäytettiin perustuksilleen. Kun Kuurnan ja Kaltimon voimalaitokset alkoivat toimia 1950-luvun lopussa, painuivat perustukset veden alle. Teoriassa ne voisivat edelleen näkyä sukellellessa Louhiojalahden pohjassa.

Myös joen ylittävillä alkuperäisillä silloilla voi edelleen kulkea, joskin joen yli niiden avulla ei pääse, vaan matka tyssää Kanavaniemeen. Tehtaan alueet, jotka eivät ole jääneet veden alle, ovat pääosin metsittyneet. Silti moni tehtaan rakennuksista on edelleen olemassa, osa käytössäkin. Esimerkiksi tehtaanisännöitsijäntalo ja kauppa ovat yksityisasuntoina, mylly yritysvarastona.

50-luvun loppupuolella alkoi vesivoimaloiden rakentaminen Kaltimoon, Kuurnaan ja Pamiloon. Niiden ohella Enossa oli muun muassa maa- ja metsätalouteen liittyviä työpaikkoja ja teollisuutta, ja Uimaharjuun rakennettiin sellutehdaskin 1960-luvulla. Ne toivat Enoon uusia asukkaita.

– Ei tehtaan poislähtö missään nimessä mikään kuolinisku Enolle ollut, vaikka asukasluku vähentyikin muutamalla sadalla. Väestökehityksen suurempi muutos alkoi vasta 1970-luvulla, Koljonen summaa.

Lähteet: Juha Koljosen haastattelu, Ismo Björn: Enon historia 1860–1967 (Gummerus 1994), Elina Makkonen: Tehtaalaislapsuus Kaltimossa – muistoja pahvitehtaalta (Kiteen Paino Ky, 1997).