Liian paksu perhoseksi on rakastettu moderni klassikko ja Louhiteatterin hienovaraisesti ajankohtaistettu tulkinta siitä on erinomainen

Liian paksu perhoseksi on epätyypillisen parin rakkaustarina sukujen, taloushuolien ja maaseudun rajun rakennemuutoksen aiheuttamissa paineissa. On jotenkin tavattoman sopivaa, että Louhiteatteri sovittaa sen näyttämölle juuri nyt. Ja tulkinta on kaunis.

Liian paksu perhoseksi on monen rakastama Sisko Istanmäen romaani vuodelta 1994. Dramatisoinnin romaanista on tehnyt Aila Lavaste-Ailio. Teos selvästi soittelee niitä sisua vaativien kovien aikojen säveliä, jotka Suomessa monia koskettavat – eikä tietenkään vähiten täällä kurjassa Karjalassa, jossa jopa se laulun runsaus meinaa joskus joutua hallan panemaksi.

Esitykseen onkin ujutettu taitavan hienovaraisesti piikikkyyttä, joka nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa on helppo tulkita kritiikiksi maan hallitukselle. Hiukan katkerana perheineen Ruotsiin siirtolaiseksi lähtevän Jokisen isännän (Matti Tohkanen) täydellisesti ajoitettu ja upeasti rytmitetty vihainen sähähdys hallitusta vastaan on pieni teatteritaiteen helmi. Ja onpa toisaalla esityksessä mukaan saatu myös oivaltava pieni kuva populismin noususta silloin kun valtiovalta tuntuu pettävän. Vanhaksi SMP:n mieheksi yleisesti tiedetty Aimo Salonen esittää Mäensyrjän isäntää. Posti tuo isännälle luettavaksi Suomen Uutiset.

Kyläkauppias Erni (Mika Merilä) on heiveröisenä pidetty pienikokoinen mies ja hänelle kauppa-apulaiseksi tuleva Kaisu (Miia Keränen) rikkoo naisnormia olemalla liian suuri ja voimakas. Keskeinen osa on myös luurangoilla Kaisun menneisyydestä.

Näytelmän ohjaus ja sovitus on Joensuun kaupunginteatterin lavalta tutun Maria Karhapään käsialaa ja tulos on odotetusti ammattimainen. Louhitalon tunnetusti hiukan hankala, suuri lavatila kaikkine pylväineen on nyt taitavasti käytössä eikä lavakuva hajoa sirpaleiksi sinne tänne kuten Louhitalolla helposti käy.

Näyttelijöistäkin ohjaus kaivaa esiin paljon. Päärooleissa esiintyvä kaksikko Merilä ja Keränen ovat aivan loistavia. Keränen esiintyy lavalla fyysistä kokoaan isompana niin vakuuttavasti, että pituutta ja leveyttä tulee metri lisää. Ilmeet ja olemus huokuvat voimaa ja määrätietoisuutta, mutta myös syvää, kätkettyä surua. Merilän herkkä ja hienovireinen tulkinta on kaunista ja monessa kohtaa koskettavaa katsottavaa. Kummankin suoritus on upea ja lisäksi heidän keskinäinen dynamiikkansa on hyvin hioutunut muotoonsa jo ensi-illassa.

Satu Niskanen Ernin äitinä ja Miia Helmipuu tämän siskona ovat karikatyyrejä itsekkäistä, pinnallisista ja rasittavista sukulaisista ja sellaisena kieltämättä viihdyttäviä. Jäin silti kaipaamaan sitä, että heidän rooleihinsa olisi tuotu enemmän syvyyttä ja inhimillisyyttä pelkän viihteen ehdoilla menemisen sijaan. Onni Hyrkäs monissa sivurooleissa on ilahduttava ja tuttuun tapaan varmaotteinen. Samoin eräänlaiseksi peruskallioksi Louhiteatterissa on muodostunut Hannu Marttinen.

Esitys kulkee eteenpäin sujuvasti eikä kärsi sellaisesta fragmentaarisuudesta, joka usein vaivaa kirjasta sovitettuja näytelmiä. Esityksen alun kaoottisuus ja poukkoilu tuntuu häiritsevältä, mutta pian sopiva rytmi löytyy.

Harmillisesti mukana ei tällä kertaa ole elävää orkesteria musiikkipuolta hoitamassa. Louhiteatterissa sitä osaa jo odottaa ja se tuo aina paljon lisää esityksiin. Äänimaisema esityksessä on silti tyylikkäästi hoidettu. Se ei erityisesti kiinnitä huomiota vaan kehystää esityksen asianmukaisesti.

Louhiteatterin esityksissä katsomo tuntuu aina olevan täyteen ammuttu ja varatuoleja etsitään vielä viime hetkillä ennen esityksen alkua, jotta kaikki saadaan mahtumaan. Tämän esityksen perusteella ei tarvitse taaskaan ihmetellä miksi. On totta, että Louhiteatterissa saa kenties maakunnan teattereista parhaat pullat, mutta itse esityksillä taitaa silti olla isompi rooli siinä, että katsomot täyttyvät.