Julkaistu 
Tommi Sorsa

Kolumni: Majanrakentamista ruutukaavan reunamilla

Uskoakseni moni on lapsuudessaan kyhäillyt erilaisia majoja. Karjalaisessa erämaakulttuurissa metsäläiset ovat vuosisatojen mittaa tukeutuneet majoitteena niin kotaan, kammiin kuin kuusenpersukseenkin. Eräänä esimerkkinä on perinteinen mehtämaja eli kuusenhavuilla vuorattu yksinkertainen viistokatos, jonka varjossa on voitu keittää tervaa tai kenties kuuluja korpikuusen kyyneliä.

Retkeilyn ohella majat kantavat myös vaihtoehtoisia merkityksiä. Pitäjien tai nykyaikaisten taajamien reunamilla, kenties joutomailla ja ryteiköissä sijaitsevien kyhäelmien kautta, välittyy se sama vapaudentuntu, mitä ei voi saavuttaa jäsennellyssä puistossa. Majanrakentaminen on konkreettinen mielenilmaus vapaan kaupunkitilan puolesta. Se on lapsenomaista tutkimusretkeilyä valaistun, reititetyn ja tarkkaan määritellyn keskustan reunamilla.

Muutamia vuosia sitten pystytimme kantakaupungin tervaleppälehtoon yhdestä kevytpeitteestä ja maasta löydetyistä rangoista kyhätyn majan. Kivenheitto ruutukaavalta, ulkoilureittien varrelta poikkeavan polun varteen, suojaisaan lepikkoon rakentui laavumainen Maja Kiehinen. Rantaviivaan rakennetusta majasta avautui näkymä Pyhäselän 30 kilometriselle järvenselälle. Pressun alle mahtui nipin napin kaksi ihmistä. Majassa oli vieraskirja, tuikkukynttilöitä, maavaate ja alati kertyvä määrä ympäristötaidetta. Vierasvihkonen täyttyi mitä erilaisimmista runoista, mietteistä ja kuulumisista. Majan ympärille syntyi hyväntuulinen kollektiivi sinne ajautuneiden ihmisten muodostamana. Yhdessä ainoassa merkinnässä tuohduttiin majan olemassaolosta toteamalla, että maja oli laiton.

Kerran vietimme iltaa elokuun yössä kaatosateessa vaatteet kuivina. Posottelimme tulia kiertometallista väsätyllä risukeittimellä. Useimmiten vain tähyilimme järvelle näkymiä katsellen. Vierähti kesä, toinen ja kolmaskin. Hiljalleen majalla alkoi näkyä ilkivallan merkkejä, lasinsirpaleita ja muuta ei toivottavaa. Suosittujen ulkoilualueiden kasvavan käyttöpaineen alla myös retkeilijöiden vastuu ympäristöstä korostuu entisestään.

Eräänä syksyisenä päivänä jo lehtien pudottua, maja oli purettu. Epäilemättä tuo Nuuskamuikkusenkin vanha vihollinen, kaupungin puistonvartija, oli hävittänyt olemisen merkit viimeistä käpyä myöten. Toisaalta maja voi näyttäytyä huolestuttavan hämyiseltä ja rönsyilevältä pirturingiltä, toisaalta huolettoman kiehtovalta hengähdyspaikalta lehvistön katveessa.

Kirjoittaja on enolaislähtöinen, luonnon äänistä ja rytmeistä kiinnostunut tutkiva samoilija.

Kommentoi

Hae sivuilta