Julkaistu 

Elämän jälkiä jynssäämässä

Kolumni, Tiina Varpiola

Asuntokauppa käy nyt nihkeästi lähes koko Suomessa. Pellervon taloustutkimus PTT:n markkinaennusteen mukaan vanhojen asuntojen hinnat laskevat ja myyntiajat pidentyvät tänäkin vuonna varsinkin pienemmissä kaupungeissa ja syrjäseuduilla.

Tarjontaa on enemmän kuin kysyntää, kun ikääntyvä väki etsii kaupungissakin helppoa asumismuotoa. Uudiskohteitakin on runsaasti kaupan ja vuokra-asumisen suosio kasvaa.

Kiinteistönvälittäjien mukaan ihmiset ovat myös tulleet varovaisiksi iäkkäämpien asuntojen suhteen. Tämä on ihan ymmärrettävää – vanha talo korjaustarpeineen on riski niin myyjälle, ostajalle kuin rahoittajalle. Itse myimme vanhaa mutta lattiasta kattoon remontoitua omakotitaloa Lehmon taajama-alueella lähes vuoden ajan. Katsojia ravasi ihan riesaksi asti, mutta moni kääntyi kynnykseltä valesokkelin takia. Eikä ihme – samaan aikaan Iltalehden otsikot kirkuivat, että valesokkelimökissä kytee homepommi. Talomme sijainti, viimeisen päälle remontoitu sisus tai raikas sisäilma eivät paljon painaneet nurkissa pyörineiden asunnonmetsästäjien vaakakupissa.

Meillä painoi stressi. Tuli yhtäkkiä vipinää kinttuihin, kun piti saada koti myyntikuntoon. Tavaraa lähti nurkista, ja ne vuosia roikkuneet pikkuprojektit tuli tehtyä, koska oli pakko. Viimeiset listat tuli iskettyä kattoon, räystäskourut vaihdettua ja autotallin ovi maalattua. Työpaperit tuli järjesteltyä ja takapihan viidakko viimein kesytettyä. Jopa se keskellä pihaa irvistävä tyhjä monttu, joka viimeiset viisi vuotta huusi multaa ja perennoja sisäänsä, tuli täytettyä. Sitten kun kaikki paikat oli sipistelty ja katsoimme kättemme jälkiä, ei tehnyt enää mieli muuttaa minnekään.

Homma kävi myös kunnon päälle. Huushollia jatkuvasti näyttökuntoon siivotessani ja lasten tahmatassujen jälkiä jynssätessäni laihduin useamman kilon. Jossain kohti homma rupesi käymään myös tunteisiin. Jossain siellä keittiön ja eteisen välimaastossa nelinkontin rättiä heilutellessani se sitten tuli. Itku. Muistoja alkoi tulvia joka ovesta ja ikkunasta. Tuon ikkunan ääressä kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni, tuota ovesta mies kantoi pakkasesta irvistävän esikoisen sisään. Tuon seinän maalasin omin pikku kätösin, tuossa tyttö otti ensiaskeleensa. Tuossa keskellä olohuonetta makasimme koko perhe nororipulin kourissa ja nauroimme sille, jolta meni paskat housuun.

Siinä itkua tihrustaessani mieleeni muistuivat ystävän sanat: seiniin ei kannata rakastua. Totta – eiväthän muistot rajoitu seinien sisään. Ne kulkevat mukana pään sisällä, ja ne rakkaimmat tavarat, karvakaverit ja ihmiset saa onneksi muuttaessa mukaansa. Ja lopuksi meidänkin kotimme sai arvoisensa, vanhan talon kommervenkit tuntevat omistajat, joiden hellässä huomassa se jatkaa tarinaansa kohti neljättä vuosikymmentä.

Kommentoi

Hae sivuilta