Julkaistu    |  Päivitetty 
Piia Juntunen

Haamukipua viherpeukalossa

Kolumni, Piia Juntunen
Neljä sokeriherneen palkoa, seitsemän halkaisijaltaan viisimillistä porkkanaa ja reilu puoli ämpärillistä perunaa. Näillä eväillä vietin sadonkorjuujuhlaa viime syksynä, kun lapsuusmuistojeni innoittamana päätin ryhtyä viljelijäsihmiseksi. Äitini purskahti nauruun, kun levittelin saaliini keittiön pöydälle julistaen, että näillä on nyt eläminen.

Ollessani vielä pikkunappula laitoimme joka vuosi pienen alan perunaa pihan perukoille. Savinen peltopläntti sijaitsi vaaran ja varttuneen kuusimetsän varjossa. Eihän siinä mikään kohisten kasvanut, mutta uusia pottuja saatiin silti popsia monet kerrat voin kera. Siinä olikin koko homman itu.

Naapurissa asuvalla mummollani taito ja kasvuolosuhteet olivat paremmin hallinnassa. Siellä saatiinkin loppukesän lukuisilla vierailuilla napsia sadevesitynnyrissä huuhdeltuja porkkanoita, kummallisen pullistuneita tomaatteja ja joskus muutamia mansikoitakin. Elävimmin mieleeni ovat jääneet istuskeluhetket puutarhakeinussa, jossa mummo vuoli nauriista siivuja koko lapsenlapsilaumalleen.

Erilaisten hyötykasvien kasvattaminen kukoistaviksi vaatii perehtyneisyyttä ja sitoutumista. Ensimmäisen epäonnistumiseni arvelisin johtuvan tiedollisista puutteista: ainakin maanparannus jäi tekemättä, muita lukemattomia virheitä en osaa arvatakaan.

Viime kesä oli karu viljelijöille kautta maan. Luonnonvarakeskus (Luke) tiedotti maaliskuussa, että viljasato oli vuonna 2018 pienin 26 vuoteen.

Pari peräkkäistä heikkoa satovuotta ei ole ainoa huolestuttava uutinen kaikumassa kotimaisen ruuantuotannon rintamalta. Maatalous- ja puutarhayritysten määrä jatkaa tasaista laskuaan: Luken mukaan viimeisen vuoden aikana toimintansa on lopettanut noin 900 alan yritystä. Samalla viljelijöistä neljännes on yli 60-vuotiaita.

Muutoksen tuulet puhaltavat myös viljeltävien kasvien yllä. Viime vuonna maatilojen yleisin tuotantosuunta oli ensimmäistä kertaa muu kasvinviljely, jossa noin kaksi kolmannesta taloudellisesta tuotosta saadaan esimerkiksi öljykasveista, nurmesta ja kuminasta.

Jonkinlaista tulevaisuuden katastrofia kai alitajuisesti odottavana pidän riippuvuutta tuontiruuasta eräänlaisena mörkönä.

Pienimuotoinen pihaviljely ei muuta asetelmaa suuntaan tai toiseen, mutta toivon omien jälkipolvieni saavan kokea jo lapsuudessaan vihannesten kasvattamisen palkitsevuuden. Sato ei ehkä aina ole laadukasta, mutta nauriskin maistuu makeammalta, kun sen kasvua saa seurata ja lopulta itse nyhtää mullasta.

Siispä tartun jälleen lapioon ja kokeilen uudestaan. Ensin täytyy oppia, ennen kuin voi opettaa.

Kommentoi

Hae sivuilta