Julkaistu    |  Päivitetty 

Liikuntakärpäsen kuvottava pörinä

Kolumni, Ossi Nyström
Muistan juhlia liian harvoin sitä, että koululiikunta on osaltani ohi. Silti keväistä lumimyräkkää ikkunasta seuratessa sydäntä lämmittää usein tieto siitä, että ei tarvitse itse olla myrskyn silmässä räpiköimässä suksien päällä jonkun lapsille huutavan kurinpitäjähullun silmätikkuna. Tai eineslihapullien pakkauskaasulta haisevalla painimatolla sen valtavan psykopaattilapsen pyöriteltävänä.


En oppinut koskaan hyppäämään korkeutta, luistelemaan tai pelaamaan lentopalloa sellaisella tavalla, joka ei olisi ollut kömpelö ja täysin naurettava. En myöskään onnistunut kehittämään itselleni kummoista kilpailuviettiä, ja ehkä juuri siksi elämästäni ei ole muodostunut menestystarinaa, vaan ennemminkin se on muistuttanut 1900-luvun puolivälin eksistentiaalista proosaa, jossa ei tapahdu juuri mitään, mutta jossa käytetään sitäkin enemmän alkoholia ja hienoja sanoja.

Ongelma oli – ja on – asenteessani. Minun olisi pitänyt ravata päivät pääksytysten kirkon rappusia Eye of the Tigerin soidessa taustalla, ja öisin minun olisi pitänyt mennä teurastamoon pieksemään sianruhoja, eikä nukkua sängyssäni kuin joku vauva. Puolustuksekseni tahtoisin kuitenkin sanoa, että olin vasta lapsi, ja lapset ovat typeriä. Iso osa vastasyntyneistä ei osaa edes lukea.

Lapsuus oli ja meni, mutta typeryys pysyy. Tämän typeryyteni hintaa maksanee tulevaisuudessa koko yhteiskunta, kun takapuoleni lopulta juurtuu kiinni tietokonetuoliin, ja terveydenhoitoalan ammattilaiset kirurgeista fysioterapeutteihin yrittävän tehdä minusta taas ihmistä.

Monet ovat sitä mieltä, että kuvatunlaisessa tilanteessa minun tulisi huolehtia hoidoistani itse, olenhan soppani itse keittänyt. Tämä porukka käy varmasti myös keuhkosyöpäosastoilla lällättelemässä, että kikkeliskokkelis mitäs veditte sitä röökiä. Mitä sitten, vaikka olisikin oma vika? Kaikenlainen typeryys, heikkous ja arvostelukyvyn puute on olennainen osa meidän kaikkien ihmisyyttä, kullakin eri tavoin korostuen. Siksi tähänkin maailmankolkkaan on rakennettu kovalla vaivalla monenlaisia tukiverkostoja, eikä niiden alasajamisella saada nousuun mitään sellaista tilastokäyrää, joka ei kertoisi kasvavista vainajaluvuista.

Liikuntakärpänen ei ole koskaan purrut minua. Eikä mikään muukaan kärpänen, sillä kärpästen kunniaksi on sanottava, että sellaista ne eivät sentään tee. Kaikessa lapsellisessa itsepäisyydessäni minun on silti myönnettävä, että suhtautumiseni liikuntaan on muututtava.

En kaipaa hiihtolatuja. Kaipaan mukavuutta, mutta sen saavuttaakseni joudun hiihtämään pois mukavuusalueelta, joten järjetöntä on elämä, ja turhaa tuuleen huutamista tämäkin turina.

Kommentoi

Hae sivuilta