Julkaistu 

Vahvuus on helpompaa kuin olla itselleen armollinen

Suvi Palosaari


Minä pärjään kyllä. Minä en tarvitse apua, olen tarpeeksi vahva. En vaivaa muita, niillä on muutakin tekemistä. Tuohon mantraan lankean hyvin usein itsekin, mutta nyt olen alkanut pohtia, miksi me suomalaiset olemme niin voimakkaasti rakastuneet yksin selviytymiseen? Se on asia, jota arvostetaan yhteiskunnassamme hyvin korkealle. Yksin selviytyminen nähdään ehdottomana vahvuutena ja apua pyytävät heikkoina. Miksi?
Kenties avun pyytämättä jättäminen voisikin olla järjen köyhyyttä. Onhan se hyvä, että me osaamme itse huolehtia asioistamme, mutta missä tulee raja vastaan? Itsellisyys on mennyt niin pitkälle, että mieluummin jurnotamme kaikki yksiksemme kotioloissa, kuin osallistumme mihinkään yhteisölliseen asiaan.


Monet sanovat, että yhdessä saa aikaan enemmän, mutta silti, jostakin sisäsyntyisestä tai jo lapsena oppimastamme käyttäytymismallista johtuen puurramme mieluummin yksin. ”Lumityöt hoidetaan itse, ei tähän ulkopuolisia tarvita”, tai ”Minä hoidan lapseni itse, ei tarvitse kenenkään vaivautua näille nurkille tulemaan”, ovat ihan tavallisia esimerkkejä arjen itsenäisestä selviytymisestä. Kääntyykö suomalainen sisu itseään vastaan?

Olemme saaneet lukea viimeaikoina järkyttäviä uutisia yksityisten hoivakotien ongelmista ja rahanahneiden välinpitämättömyydestä. Asiat ovat kuplineet pinnan alla jo kauan, ja oli vain ajan kysymys, milloin ongelmat nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyllähän 1800–1900-luvun huutolaisuus on palannut takaisin. Hoivapaikkaa tarvitsevat vanhukset, sairaat ja vammaiset kilpailutetaan ja tungetaan sinne, joka tarjoaa vähiten. Ylläpito pitää olla mahdollisimman kustannustehokasta (eli halpaa) ja rahallinen hyöty on saatava tappiin.
Nyt on meidän kaikkien katsottava peiliin, meidän itsellisten, pärjäävien ihmisten. Kun pärjääminen on ollut ylevä ihanne, voisi ajatusmallia alkaa hiljalleen muuttamaan yhteisöllisempään ja sallivampaan suuntaan. Kun kaikki ovat tottuneet pärjäämään itse, samalla myös oletamme, ettei kukaan tarvitse apua.


Pysähdytään tien penkkaan ajaneen auton viereen ja varmistetaan, että kaikki on hyvin. Kun aiemmin niin tomeralla ja aikaansaavalla sukulaisella tai tutulla alkaa selkä pyöristyä ja askel hidastua, käydään kylässä ja varmistetaan, että toisella on kaikki hyvin – silläkin uhalla, että vastaus on ”eihän tuota tarvitse, en minä, kyllä minä pärjään.” Ja opetellaan itse kukin myöntämään se tosiseikka, että kaikki meistä tarvitsevat joskus apua. Sanotaan tarjoukselle ”ihanaa, kiitos mielelläni!”

Kommentoi

Hae sivuilta