Julkaistu 

Tavallisen, tylsän ja turvallisen toivossa

Tiina Varpiola

Vuoden vaihtuessa moni lupaa tehdä elämästään jollain tavalla mallikelpoisemman. Poikani ilmoitti toivovansa uudelta vuodelta tavallista elämää.
Hieno toivomus ekaluokkalaiselta; arkihan voi olla arvokasta sellaisenaan ilman suurempia tavoitteita.
Ja osanneeko tuota tavallista elämää tarpeeksi arvostaakaan, silloin kun se soljuu eteenpäin tasaiseen tahtiin ilman isoja yllätysnumeroita.

Erään ystäväni arki muuttui kertarysäyksellä pari vuotta sitten, kun hän yhtäkkiä menetti kävely- ja toimintakykynsä kesken ruuhkavuosien.
Ystäväni kertoi sairauden myötä tajunneen, että elämässä parasta on kaikki tavallinen. Enemmän kuin mitään muuta hän kaipasi juuri niitä monelle itsestään selviä arkisia askareita: vessan pesemistä, leivänmurujen pyyhkimistä pöydältä ja lastensa saattamista kouluun.


Minun tavallinen elämäni iski vasten kasvojani loppiaisena. Istuin keskellä olohuoneen lattiaa ja imetin vauvaa. Päässä roikkui tärähtänyt, yön yli levännyt nuttura, ja samanlainen räjähdys oli kohdannut kotiani. Lattialla vieri keksinmuruilla ja glitterillä kuorrutettuja legoja, kuusenkoristeita ja askartelusilppua, ja sohva peittyi mytyissä lojuvien huppareiden ja likaisten sukkien alle. Keittiö näytti aamupuuron lappamisen ja leivän leipomisen jäljiltä siltä kuin sinne olisi lahdattu muumi. Pöytää koristi kasa mandariinin kuoria, nuupahtanut hyasintti ja pienien käsien palloksi rytistämä Karjalainen. Ärsytti. Sitäkään en ehtinyt loppuun lukea.
Kaiken sekamelskan syövereistä nousi oksia myöten alastomaksi riisuttu joulukuusen runko kuin kruunaamaan hävityksen kauhistuksen. Tuhannet matolle sinkoutuneet neulaset pistelivät ilkeästi paljaita kinttuja. Jostain kaikui isompien lasten tappelu ja jossain soi puhelin, johon en ylettynyt. Vauvan yhä hörppiessä maitoa mietin mielessäni tekemättömiä töitä ja niiden deadlineja, kun mies keskeytti ajatukseni huutelemalla, mitä pitää tuoda kaupasta. Korjasin asentoa vastatakseni ja istuin imurin letkun päälle. Se tuntui ilkkuvan pakarani painon alla – on tässä ainakin yritystä kaaoksen kesyttämiseksi. Yhtäkkiä mies alkoi nauraa ja käveli kameran kanssa eteeni. Näky oli kokonaisuudessaan kuulemma niin absurdi, että se oli pakko ikuistaa kuvaan.
 
Yhtäkkiä tunsin outoa rauhaa kaiken hässäkän keskellä. Kaikki oli vinksin vonksin, mutta niin ihanan tavallista, tylsää ja turvallista. Meillä on toisemme ja olemme terveitä.
Kiva että joku haluaa kysyä puhelimessa kuulumisia ja kiva että on töitä, mitä tehdä. Sotkukin on vain sotkua ja merkki siitä, että meillä kyetään pöllyttämään jauhoja ja tekemään silppua niin isompien kuin pienempien toimesta.
Ja vaikka raivostuttaa kerta toisensa jälkeen noukkia niitä likaisia sukkia lattioilta, on helkutin hienoa, että selkäni taipuu ne noukkimaan. On myös hienoa, että ne ylipäätään likaantuvat kantajiensa jaloissa.

Kommentoi

Hae sivuilta