Lukijan runo: Kalamiehen aamu

Rappu narahtaa ja kynnys kolahtaa,

kalamies kun ulkoilmaan hiljaa solahtaa.

Katsehensa kiertää koko pihapiirin.

Huomaa tangossansa liikkeettömän tuuliviirin.

On tienoon yllä hieman usvaa.

Luonnossa ei ole vielä ruskaa,

onhan menossa vasta keskikesän varhaisaamu.

Hetkistä kauempaa mies ei idyllihin tuhlaa,

vaikka nämä aamut onkin hälle juhlaa.

Seinustalta koppaa selkähänsä kalakontin,

suunnaten askeleensa kohti rantaa.

Haapapuisen veneen kokka oikein kohahtaa,

kun luiset kourat vesille sen työntää.

Pitää myöntää, että se on vanha, korvaamaton uisko,

joka kevyesti halkoo vettä.

Tekijästään jäljellä on enää muisto.

Soutain vene lipuu lahden poukamaan.

Katiskoistaan karistelee konttihinsa paistokalat

ja verkostansa kunnon uunilahnan.

Sitten nykyajan kiire vetää rajaa,

ja kalastajan soutain kotirantaan ajaa.

Siivottuaan kalat mies kiiruhusti rientää

kodin kautta duuniin,

ja toivoo, että vaimo laittais' illalliseks' lahnan uuniin.