Lukijan kirjoitus: 180 astetta, kalastusta Höytiäisellä

Päivä valkenee harmaana ja tihkusateisena, on kalastusilma. Olen tullut kalastamaan vieraille vesille Höytiäiselle, Suomen viidenneksitoista suurimmalle kuhia vilisevälle järvelle, jonka vesi on kadehdittavan kirkasta. Järven syvyys Lohiluodon kohdalla on yli 60 metriä. Siellä pimeydessä elävät isot lohet ja tarinan mukaan musta monni. Olemme lastanneet veneeseen ämpärin, haavin, puukon, kalapihdit, virvelit, uistinrasiat, koivuklapin, ankkurin, hansikkaat, äyskärin ja salmiakkia. Rakastan salmiakkia.

Kalakaverini ottaa hyrräkelan kokeiluun, mutta sen siima menee heti sotkuun. Hyrräkelassa on hyvin herkät laakerit ja se lennättää uistimen pitkälle. Pitäisi pystyä jarruttamaan siimaa juuri sopivasti kolme sekuntia ennen kuin viehe koskee vettä. Tämän kaiken opimme vasta jälkikäteen. Vene ajelehtii vapaasti lähemmäksi kivikkoa. Olen nähnyt siellä joskus kalastajia. Lokit ilmaantuvat toiveikkaana. Ne ovat korkeasti kouluttautuneita ja tietävät tarkkaan, mitä me olemme tekemässä. Linnut rääkyvät haluavansa tuloksia kuin pomo töissä. Alkaa vähän hävettää huonommuus niiden edessä.

^Veden alla ketään ei kiinnosta keltainen jigini, joten päätän vaihtaa sen uuteen ruohosuojattuun uistimeeni. Viskaan punakultaisen uistimen veteen. Sen värisenä minä sen näen, kalat luultavasti harmaana. Uistimeen tartutaan saman tien.

– Nyt taisi napata, pääsee suustani.

Kaverini nostaa päätään, hymyilee ja nyökkää kannustavasti, mutta jatkaa kohta taas siimansa setvimistä. Siinä vaiheessa lokit ovat jo luovuttaneet ja poistuneet paikalta äänekkäästi nauraen. Kelaan siimaa sisään ja teen vastaiskun. Väkäset esiin kultainen uistimeni. Nyt! Teräksinen puruperuke kestää. Siima kestää. Kala vetää takaisin. Solmut kestävät. Virvelin pää taipuu. Hellitän jarrua. Kanttaan saappaan veneen pohjaan. Vilkuilen haavia ja kiristän jarrua. Virveli taipuu kaarelle. Kelaan siimaa. Kala on pahaenteisen hiljaa. Vilkaisen puukkoa. Vedän saalista lähemmäksi, mutta olio ei anna periksi.

Löysään jarrua. Siimaa häviää järveen. Kiristän jarrua ja siima kestää. Kelaan hitaasti sisään. Hitaasti. Vavan kärki kääntyy suoraan alas pimeyteen ja silloin… En ollut koskaan nähnyt tai voinut kuvitella moista! Oman järveni kalat eivät hypi. Ehkä se johtuu lammen mataluudesta tai niiden eteläisestä luonteesta. Mutta tämä, Höytiäisen peto, se taistelee.

Olio ponkaisee pimeydestä korkealle ilmaan pääni tasolle. Kalalla on suu auki ja sen silmät katsovat suoraan omiini. Minä näen sinut, se viestittää välkyttäen hampaitaan ja kaunis uistimeni roikkuu yhdessä niistä. Tällä hauella hampaita riittää ja se on raivoissaan! Se tietää. Nyt on tosi kyseessä eikä muuta ole sen tehtävissä. Hauki tekee ilmassa 180 asteen käännöksen ja loiskahtaa takaisin veteen. Sen voima on valtava. Se on räjähtävä. Käsittämätön. Kalan musta selkä häviää aaltoihin. Vesi pärskyy kuin koskessa ja kala käskee laineiden lyödä venettä. Kaikki on hetkessä ohi, mutta se kaikki on tallennettu pysyvästi minuun. Siimani riippuu löysänä. Kultainen uistin sen päässä yrittää vielä kimmeltää, mutta hauki ui vapaana koukuista.

^Tapanani on pyytää vapaaksi päässyttä saalista tuomaan seuraavalla kerralla isoveljensä mukanaan. Nyt en pyydä. Toisi vielä mustan monnin tullessaan. Siristelen tyrmistyneenä tyhjää ilmaa.

– Näitkö?! huudan kalakaverilleni.

– Kovasti aallot heiluttavat, mokoma vastaa ja kumartuu kärsimättömästi takaisin siimansa puoleen.

– Se oli kauheaa ja… uskomattoman uljasta, sanon.

Ei tee mieli enää kalastaa ja sen lisäksi kalakaverin siimasotku näyttää enemmänkin kasvaneen kuin pienentyneen.

Kuten hauki, veneemme tekee 180 asteen käännöksen kotia kohti. Alkaa sataa.

Mökillä siistimme veneen ja viemme virvelit omille paikoilleen vajaan. Irrotan omastani kultaisen uistimen ja huomaan siihen tarttuneen hopeisen suomun. Otan sen varovasti ja katson sen läpi maailmaa ennen kuin tallennan sen huolella vieheen viereen. Tallennan, vaikka tiedän. Aika tarttuisi siihenkin ja himmentäisi sen kauneuden ja kirkkauden.

Sinä huokaiset kärsimättömänä oman virvelisi kohdalla. Selvittäisit sotkun uuden päivän valossa huomenna. Lämmitämme saunan, mutta ensimmäisen kerran elämässäni käyn vain kastautumassa, en ui pitkälle. Hauki oli nähnyt minut, mutta ennen kaikkea minä olin nähnyt sen, maagisen Kalevalan ikihauen.

Pilvet sentään väistyvät ja paljastavat Otavan lohiverkon kimmeltävät suomut. Otan salmiakkia ja tartun kirjaan. Se kertoo eri kalalajien luonteenpiirteistä. Lataan kännykkääni kala-almanakan ensi kesää varten. Olen valmis.

Nukahdan nopeasti ja näen unta lentävistä linnuista. Jos ollaan tarkkoja, taitaa niiden seassa vilahtaa muutama vapaasti lentävä Höytiäisen kalakin.