Seurakunta tänään: Toinen koti

Hautaan siunaamisten eniten käytetty raamatunkohta lienee Joh. 14: 1–6 kohta, jossa puhutaan Isän kodin monista huoneista, valmistetusta asuinsijasta ja siitä, että Jeesus menee valmistamaan meille sijaa. Myös siitä, että hän hakee meidät luokseen. Vieläpä meitä muistutetaan siitä, että tie perille on meille tuttu. Onko?

Jokaisella meillä on oma synnyinkoti. Erityisesti evakkojen kohdalla asia on kipeä. Sodan vuosina synnyinkoti saattoi olla karjavaunu, kirkko, toisen paikkakunnan sauna tai kammari, se, missä äiti saattoi synnytyshetkellä olla. Jostain koti lopulta löytyi tai se rakennettiin. Toisilla koteja on elämänvarrella vain yksi – toisilla jopa kymmeniä. Mitä siis tarkoitamme omalla kodilla tai asuinsijalla? Mitä vastaamme kysymykseen: ”Mistä olet kotoisin?”.

Minä vastaan, että olen kotoisin Ruokolahdelta, vaikka virallinen syntymäpaikkani on Savonlinna ja tosiasiallisesti elin ensimmäiset elinkuukauteni Joensuussa. Ruokolahdella on ne kodit, jotka muistan ensimmäisenä ja toisena kotinani. Ensimmäisen kotini naapurissa asui pieni ja iloinen vahvaa karjalan murretta puhuva veteraani. Hän oli hyvin avulias ja ystävällinen kaikille ihmisille. Olinpa kerran hänen luonaan lapsena myös hoidossa, kun minua ei vielä saattanut päivähoitoon viedä muutaman päivän sairastelun jälkeen. Tuon päivän muistan aina. Kävimme kunnanvirastossa, kirjastossa ja ajelulla keltaisella kuplavolkkarilla.

Tuon pienen karjalaisukon synnyinkoti oli Rautjärvellä. Siellä, missä joulun aikaan tapahtui ikäviä kirkon jouduttua polton uhriksi. Hänen kotinsa oli jäänyt nykyisen rajan taakse. Nyt hänellä oli koti Ruokolahden Rasilanrinteessä. Hänen toinen kotinsa taas Syyspohjassa. Lounasaikaan syötiin hirvikeittoa, mitäpä muuta. Hirvimetsällä tuo mies kävi vielä 90-vuotiaana. Viimeisellä reissulla reisiluu katkesi ojan yli hypyssä.

Samalla keltaisella kuplavolkkarilla tämä pieni mies saapui myös rippijuhliini ja ylioppilasjuhliini minun kotiini kutsuttuna. Oli itsestäänselvää, että kiirehdin häntä vastaan, koska hän oli perheystävämme ja iäkäs sotaveteraani. Samalla karjalaisella murteella hän kyseli nuoren miehen kuulumiset ja osallistui keskusteluun. Söi karjalanpiirakan, pullan, palan kakkua ja kahvia. Ryhdikkäästi tuo Mannerheimin suoraan vänrikiksi ylentämä murjottu mies käveli.

Hän pyysi minut kotiinsa ennen siirtymistään Haminaan sotaveteraanien hoitokotiin. Tanskasta oli saapunut runo, jota hän ei ymmärtänyt. Tutun tanskaa osaavan opettajan kanssa käänsin tuon pitkän runon hänelle. Tyytyväisenä hän kuunteli ja naurahti runon osuville säkeille. Runo kuvasi yhtä peruspäivää rintamalla.

Iltahuuto toiseen kotiin hänelle koitti 96 vuoden iässä. Ja viimeinen maallinen leposija hänellä on Ruokolahden kuuluisan kellotapulin vieressä – talvisodan sankarivainajien luona. Tuo mies oli Simo Häyhä.

Myös Simo on siunattu kristilliseen tapaan. Kirkkotie oli hänelle tuttu. Vaikka hänen omaa kirkkoaan ei enää ole. Parhaiten arvostamme sotiemme veteraaneja, kun teemme parhaamme tässä elämässä. Arvostamme omien kotiemme koskemattomuutta ja pidämme mielessä ja sydämessä myös toisen kodin tien. Sinne meitä jokaista kaikella rakkaudella kutsutaan.

Jaakko Muhonen

kappalainen

Kontiolahden seurakunta