play

Kolumni: Muistoja eri vuosikymmeniltä

Päätoimittaja Suvi Palosaari.

Päätoimittaja Suvi Palosaari. Kuva: Anu Saarelainen

Suvi Palosaari

1980-luku. Olen vielä pieni, alle kouluikäinen. Minua jännittää. Joulupukki saapuu kohta ja tuo lahjoja. Hämärään eteiseen astuessaan joulupukki on todella pelottava mustine turkkitakkeineen ja -päähineineen, kopsuttelevan keppinsä kanssa. Itkettää, tuo pelottava vieras mies. Istahdanko pukin polvelle vai juoksenko nojatuolin tai kuusen taakse piiloon, sitä en muista. Mutta muistan lapsuudestani nipistelevät, epämiellyttävät sukkahousut, jotka minulle puettiin juhlien aikaan, ja sen, että tuo pelottava pukki toi kuitenkin jostain syystä varsin kivoja yllätyspaketteja, joista avautui leluja.

Muistoissa ovat myös ensimmäiset joulukalenterit, jotka ripustetaan olohuoneen luonnonvalkoista, kellastunutta tapettia vasten, ja joiden luukkuja en millään malta odotella seuraaviin päiviin avattavaksi.

1990-luku. Jouluaaton aamupäivä. Käyn isän ja siskon kanssa mummolassa. Äiti jää puuhastelemaan kotiin. Tämä on perinne, vaikka mummoa ei enää ole. On kuitenkin tädin perhe, jossa on hieman minua vanhemmat serkut. Mummolassa joulukuusi on aina toisella tavalla koristeltu kuin meillä kotona. Kynttilät ovat erilaiset, ja kuuseen on ripustettu koristeeksi oikeita karkkeja. Reissulla maistellaan kinkkua ja vertaillaan, onko kinkussa parempi suola kuin kotona. Vaihdetaan lahjapaketteja, ja lopuksi sovitaan, mihin aikaan käydään yhdessä haudoilla sytyttämässä kynttilät. Sillä reissulla ei ole pakkasrajaa, se on vain pukeutumiskysymys.

Matka takaisin kotiin on minulle suloinen välähdys. Laulamme kolmestaan joululauluja, ja kaikki ovat hyväntuulisia.

1990-luvulla en usko enää joulupukkiin. Saan ennen joulua äidiltä tai isältä rahaa jouluostoksiin, joka tarkoittaa sitä, että ostan lahjoja perheelleni ja kavereilleni. Koen jo tuolloin, että lahjojen hankkiminen ja antamisen ilo on aivan yhtä palkitsevaa kuin omien lahjojen saaminen. Joskus myös askartelen pieniä joululahjoja. Yhtenä vuonna paketoin isälleni pienen tontun isoon pahvilaatikkoon, jotta hän ei heti arvaisi, mitä paketti sisältää.

Matka takaisin kotiin on minulle suloinen välähdys.
Suvi Palosaari

2000-luku. Tällä vuosikymmenellä olen nuori aikuinen. Joulut vietän pääsääntöisesti lapsuuden kodissa, ja perinteet ovat samat kuin aiemmalla vuosikymmenellä. Koska asun ja opiskelen Joensuussa, joululomalla käyn mielelläni paljon ulkona tapaamassa ystäviä, joita muuten ei ole mahdollista nähdä.

Siskoni kuoltua 2006 lapsuuden joulujen tunnelma katoaa, eikä mikään ole niin kuin ennen. Lapsuuden joulut kuolevat hänen mukanaan ja varmaksi tulee vain se, että aika muuttaa meitä ja meidän elämäämme.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

2010-luku. Muutosten vuodet. Isä menehtyy. Uusi sukupolvi syntyy. Ymmärrän, että lapset tuovat joulun taloon. 1990-luvulla oivaltamani ajatus antamisen ilosta kulminoituu nyt lapsiin. Heidän ilonsa näkeminen, samojen joulupukkipelkojen ja luukkujen avaamisen tuskastuttavan odottelun seuraaminen ovat tuntuneet lohdullisilta ja eheyttäviltä. Haluan jatkaa sellaisia lapsena opittuja perinteitä, jotka loivat minulle turvaa ja hyvää mieltä.

Nyt mietin, mikä juuri tästä joulusta tekee sellaisen, että muistaisin tämän mielessäni vielä vuosikymmenenkin päästä.

Joulu on hyvää aikaa hiljentyä miettimään, mitä elämä on antanut tähän mennessä ja mitä toivon tulevalta.

Hyvää ja rauhallista joulua lukijoille, turvaa ja lämpöä.

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta