Blogit

Kuluneen kesän aikana sain aikaiseksi ainakin yhden asian, pienen, mutta merkityksellisen. Olen suunnitellut sitä jo vuosia, mutta nyt se on vihdoin toteutettu. Olen aloittanut uuden harrastuksen, postcrossingin. Asiasta tietämättömille kyse on siitä, että lähetetään postikortteja tuntemattomille ympäri maailman ja vastaavasti itse saadaan postikortteja tuntemattomilta.

Muuttamisen ajatellaan usein olevan suuri elämänmuutos. Mutta jos pysytään Suomessa, on varmaa, että kaupan katolla on K- tai S-kirjain paikkakunnasta riippumatta. Sieltä saa Fazerin suklaata ja Uncle Bensin riisiä. Asfaltti on harmaata tai mustaa. Ruoho on joko vihreää tai kellertävänruskeaa. Kolmion takaa tuleva väistää. Posti tulee laatikkoon tai tippuu luukusta. Lumi on valkoista, keltaista tai oranssia. Naapuria tervehditään. Siltä ei kysytä ketä se äänestää tai mihin se uskoo. Kirjaston seinällä on akvarelleja. Martat leipovat. Mieskuoro laulaa. Pahvit pistetään pahvinkeräykseen. Vanhat liedet, pakastimet ja pesukoneet heitetään metsään. Kyllä joku mummo ne sieltä kerää.

Heinäkuun viimeisiä päiviä viedään. Kuinkas tässä on näin käynyt? Minulla on vielä monta kesähommaa tekemättä, semmoisia, jotka olisi pitänyt tehdä jo toukokuussa tai kesäkuussa. Kohtahan ne voi jättää tekemättä kokonaan, ehtiihän ne sitten ensi kesänäkin. Tämä kesä on kyllä mennyt semmoista vilinää eteenpäin, ettei tunnu todeltakaan. Havahduin äsken siihenkin, että piti tähän blogiin kirjoitella kesäteattereista kesäkuun lopulla, ja tässä sitä ollaan.

Kotonani on sohva, joka on erittäin epämukava. Sen istuinkulma on väärä, ja sen muhkeat istuinosat ovat kauniin kuperat mutta turhan piukat. Hyvää istuin- tai makuuasentoa ei sohvasta löydy hakemallakaan, vaikka olen yrittänyt korjata epätoivoisesti tilannetta muun muassa tyynyin ja huovin.

Syntymäkotini, tai oikeastaan sen rippeet sijaitsee Louhiojalla ja varhaislapsuuteni koti sijaitsi Enon keskustassa. Lapsuuteni ja nuoruuteni asuimme perheeni kanssa Outokummussa. Toki vietimme myös Enossa paljon aikaa, olihan täällä mökki ja mummola. Mutta silti muistan yhä sen närkästyksen tunteen, kun mm. kesälomareissuilla ajauduttiin tuntemattomien kanssa juttuun ja isäni aina kertoi meidän olevan Enosta. Siis mitä? Täh? Mehän olimme Outokummusta! Tästä aina huomauttelin, mutta ei se tuonut mitään muutosta asiaan, Enosta oltiin isäni mielestä.  Olihan se muutenkin teini-Minnalle noloa, kun kerran oltiin kaupunkilaisia (siis outokumpulaisia), niin sitten kerrottiin olevamme Enosta, pienestä kylästä, jossa ei ulkopaikkakuntalaisen teinin silmin ollut mitään muuta kuin Vallisärkkä.

Nykytaide on toinen blogiteksti Pallottelijat-blogia, jota kirjoittavat vuoron perään Suvi Palosaari ja Ossi Nyström.

"Tuollaisen söherryksen minäkin tekisin vaikka kolmen promillen kännissä", lakoninen ääni kommentoi sohvannurkasta, kun taiteilija esittelee palkittua teostaan televisiossa. Lähetyksessä on aiemmin näytetty kuinka taiteilija syöttää pihan kastelemiseen tarkoitettuun sadettajaan erilaisia väriliuoksia, jotka sadettaja sitten roiskii takapihalle viritetyille kankaille. "Sielusi hipiä ja nurmen kasvu" -niminen teos vaikuttaa syntyvän täysin sattumanvaraisesti, eikä lopputuloskaan näytä esittävän mitään, vaikka sitä kuinka kääntelisi. Väritkin ovat luonnottomat.

Olen tässä viimeisen kuukauden aikana törmännyt useasti tähän kaukaisuuden ja pitkän matkan käsitteeseen, tähän iän ikuiseen aiheeseen, josta säännöllisesti puhutaan. Enoon, saatikka Uimaharjuun tuntuu muun muassa olevan hyvin vaikea saada uusia asukkaita, koska eihän tänne kukaan halua, olemmehan niin kaukana tuolta kaupungin sykkeestä. Mitäs tästä nyt on - kolmisenkymmentä kilometriä ja autoillen puolisen tuntia. Kaukanahan se…

”Luottamus, täydellinen, ehdoton luottamus ihmisiin, jotka sen ansaitsevat, se on menestyksen ehto. Luottamus palkitsee parhaiten.” Näin kauniita sanoja luottamuksesta lasketteli ilmoille muuan Gabriel, tuo Louhiteatterin lavalla tutuksi tullut Auervaara. Esitykset päättyivät viime viikolla, kiirastorstaina, mutta nämäkin sanat jäivät elämään. Ei niillä mitään totuusarvoa Gabrielin sanoina ollut, mutta kyllä ne ainakin jossain määrin saivat vakuutetuksi mm. esittämäni roolihahmon neiti Ulriika Angerin.

Minä rakastan pelejä ja leikkejä, kisoja ja visoja, kaikenlaisia kilpailuja. Kotini aarteita on kaapillinen lautapelejä, joita olen säästänyt jo lapsuudestani asti, ja joita joulupukki yhä minulle lahjaksi tuo. Television lempiohjelmiani ovat erilaiset kilpailut ja visailut. Monien mielestä hömppää, mutta minulle niin totta ja viihdyttävää. Useimmat urheilulajitkin saavat minut penkkiurheilijana syttymään ja ystäväni tuntevatkin minut erityisesti intohimoisena SaiPa-fanina sekä hiihdon mm-kisojen seuraajana. Toisaalta monille tämä puoli minusta on suuri yllätys, varsinkin kun nykyään näyttäydyn ulospäin melko kultturellina henkilönä.

Raiteet on ensimmäinen blogiteksti Pallottelijat-blogia, jota kirjoittavat vuoron perään Suvi Palosaari ja Ossi Nyström.