Piekkarin Pallottelijat / Ossi

Nykytaide

Nykytaide on toinen blogiteksti Pallottelijat-blogia, jota kirjoittavat vuoron perään Suvi Palosaari ja Ossi Nyström.

 

"Tuollaisen söherryksen minäkin tekisin vaikka kolmen promillen kännissä", lakoninen ääni kommentoi sohvannurkasta, kun taiteilija esittelee palkittua teostaan televisiossa. Lähetyksessä on aiemmin näytetty kuinka taiteilija syöttää pihan kastelemiseen tarkoitettuun sadettajaan erilaisia väriliuoksia, jotka sadettaja sitten roiskii takapihalle viritetyille kankaille. "Sielusi hipiä ja nurmen kasvu" -niminen teos vaikuttaa syntyvän täysin sattumanvaraisesti, eikä lopputuloskaan näytä esittävän mitään, vaikka sitä kuinka kääntelisi. Väritkin ovat luonnottomat.

"No kerro nyt meille tyhmille, että mitä tämä nyt sitten esittää?", toimittaja utelee, ja taiteilija vaivaantuu silminnähden. Äsken rinta rottingilla kulttuuriministeriä kätellyt taiteen jättiläinen näyttää nyt siltä kuin haluaisi kadota välittömästi kaftaaninsa sisään. Kotisohvalla ollaan samaan aikaan riemuissaan ja raivoissaan.

 

"Siinä se nyt nähdään! Se on vaan räiskinyt maalia summamutikassa, ja nyt tulee rahaa ovista ja ikkunoista!"

 

Taiteilija ryhtyy vaivalloiseen kesken kaiken katkeilevista virkkeistä koostuvaan selontekoon, jossa hän puhuu hetken henkisyydestä, sitten tekijyydestä, sitten muodon ja sisällön yhteensulautumisesta, sitten siitä miten käänteisenä kehollisuus näyttäytyy sisältäpäin koettuna, kun subjektista on tullut omia nahkojaan nurjalta puolelta kyttäävä objektisubjekti.

"Lopultahan kyse on siitä, että avaruus on ahdas. Jos nurmea ei kastele, niin siitä tulee vähän niin kuin lyhyttä heinää, ja ihminen sekoaa itseensä, ja juuri tässä kohtaa astutaan mielestäni sille rajapinnalle, jossa maailmankaikkeus kaikkine sisäavaruuksineen alkaa muistuttaa yhä enemmän ja enemmän kuulalaakeria", hän toteaa.

Silmiään katsojille pyörittelevä toimittaja esittää aiemman kysymyksensä uudelleen hieman eri tavalla muotoiltuna, ja taiteilija alkaa silminnähden tuskastua.

"Kai tässä nyt joku sanoma on!?", toimittaja kärttää, kunnes taiteilija menettää malttinsa, ja hän ryhtyy vuodattamaan, että teos on tehty siksi, että se on ainoa asia, joka voi esittää sitä itseään, ja että sanallisen selityksen tivaaminen on kohtuutonta, koska tarkoitus on välittää jotakin, jonka sanallinen kuvailu edellyttäisi kokonaan toisen, sanallisen taideteoksen valmistamista, jos sellaisen valmistaminen olisi edes ylipäätään mahdollista, mutta hän nyt sattuu olemaan kuvataiteilija, ja jos Wärtsilän pomppupallotehdas on teoksesta satatuhatta kopeekkaa luvannut, niin se on heidän asiansa.

 

Kanava vaihtuu.

 

Toisella kanavalla näkyy kuinka miljonäärimiehet pahoinpitelevät toisiaan hiilikuitukepeillä tekojääpohjaisessa karsinassa saadakseen haltuunsa palan kumia. Tapahtumia ääneen kuvaileva, lasiseinäistä koirankoppia muistuttavaan kuutioon itsensä sullonut ihminen vaikuttaa epävakaalta. Hän huutaa ja mesoaa kovaan ääneen sotaisaa sanastoa, jossa rintamahyökätään, pommitetaan, isketään, ladataan, laukaistaan, ammutaan, lyödään ja ollaan syvällä poterossa. Välillä hän on selvästi ahdistunut.

"Voi voi sentään. Tästä ei suomipoika taida enää nousta...", hän valittaa matalalla äänellä. Seuraavalla hetkellä jonkinlainen ihmeellinen euforia ja ekstaasi ottaa hänet valtaansa, ja hän kirkuu särkyneellä nuotilla, että äijää vietiin kebabkioskille ja limppu lyötiin ylämummoon.

 

Hetken kuluttua yleisö kohahtaa taas. Kengänpohjiinsa ruuvattujen metallisten terien varaan hapuilevasti seisomaan nousevan miljonäärin nenästä vuotaa verta. Kaukalon laidalla olevan penkin takana seisova mustapukuinen mies huutaa toiselle, jäällä pilliin puhaltelevalle raidalliseen asuun pukeutuneelle miehelle.

 

"Vitun mieshuora! Sä kusit vielä vaippaan kun mä jo elin ja hengitin hokia!"

 

Yhtäkkiä suuri summeri tai sumutorvi soi ja lumous haihtuu. Pöllämystyneen oloiset miljonäärit katoavat jonossa karsinan laidassa olevaan reikään. Nyt televisiossa näytetään pöydän äärellä istuvia pikkutakkeihin pukeutuneita nuuskahuulisia keski-ikäisiä miehiä, jotka kukin vuorollaan kertovat, että seuraavassa erässä pitää uskaltaa mennä enemmän iholle ja laittaa äijää seinään. Se heistä, jolla on silmälasit, kaivaa esiin piirtotaulun, johon hän alkaa vetää vapaalla kädellä viivoja ja ympyröitä, jotka symboloivat niitä tapahtumia, joiden hän toivoo jääpohjaisessa karsinassa tapahtuvan, kun miljonäärit taas palaavat sinne jahtaamaan mustaa kuminpalasta.

 

"Tätä sentään tavallinenkin ihminen ymmärtää", kotisohvalla huokaistaan.

 

Vaikka rinnastin nykytaiteen ja jääkiekon, minun ei ole tarkoitus väheksyä kumpaakaan. Tarkoitukseni ei myöskään ole esittää tässä minkään sortin totuutta kummastakaan, kuten varmaan huomasit jo. Ymmärrykseni ei riitä sellaiseen, se riittää lähinnä tällaiseen yksinäiseen höpöttelyyn, joka alkaa nyt.

 

Olen seurannut elämäni aikana paljon ahkerammin jääkiekon kuin nykytaiteen kenttää, mutta jos minun pitäisi harrastaa itse jompaakumpaa, valitsisin miettimättä jonkinlaisen taideharrastuksen. Tai no kyllähän sitä miettiä pitäisi, sillä en ole koskaan osoittanut minkäänsorttista lahjakkuutta piirtämisessä, maalaamisessa tai pronssipatsaiden muotoilussa. Jossain kohtaa ala-astetta kuvaamataidollinen kehitykseni saavutti lattean huippunsa, eikä se ole siitä sen koommin kohonnut. Ei sillä, että olisin koskaan tehnyt mitään asian hyväksi. Paitsi muutama vuosi sitten, jolloin sain inspiraation lukiessani jotakin S-ryhmän mainoslehteä. Yritin leikata lehdestä kuvia ja tehdä niistä kollaaseja, mutta en onnistunut leikkaamaan kuvia siten, että reunoista ei olisi tullut rönttöisiä. Ähelsin aikani ja annoin periksi. Luistelun ja jääkiekon suhteen olisin myös mieluusti luovuttanut jo viimeistään kolmannella luokalla, kun kävi tuskallisen selväksi, että en tule koskaan pärjäämään ikätovereilleni siinäkään lajissa. Se ei tietenkään käynyt päinsä, tottakai lapsen täytyy mennä kaukaloon isompien mukuloitten kinttuihin pyörimään, niin oppii sitten pärjäämään elämässä ja rakastamaan liikuntaa. Jokin meni kuitenkin pieleen, ja minusta tuli yhä toisten kintuissa pyörivä työtön, joka ei osaa edes leikata kuvia lehdestä, eikä rakasta liikuntaa, eikä luontoa, eikä isänmaata, eikä Jumalaa, mutta tykkää sipseistä ja kaljasta.

 

Koulussa ei kerrottu mitä on nykytaide. Ei siellä kerrottu muutenkaan taiteesta mitään. Hyvä jos kerrottiin missä on vessa. Voi tietysti olla, että en vain muista. Enhän muista esimerkiksi tokan luokan ympäristöopin tunneistakaan mitään. Jotain kielonkuvia siellä kirjassa oli. No, kuitenkin, tällä hetkellä tilanteeni on se, että en ole lainkaan varma siitä, mitä on nykytaide. Enkä ole sitä tietoa mihinkään tarvinnutkaan ikinä koskaan missään, enkä tarvitse! Tällä tavalla voi aina perustella sen, miksi ei halua opetella jotain mitä olisi tosi raskasta ja vaivalloista opetella, eli siis jotain tyhmää ja turhaa. Ala-asteella aloitettua vinkunaa siitä, että ei tämmöisiä kuitenkaan missään tarvita, on luontevaa jatkaa aikuisiällä internetin kommenttikentissä, joissa voi käydä kertomassa tiedeuutisten perään, että kyseessä on nollatutkimus, jolla ei ole tavalliselle rehelliselle kunnolliselle katkeralle reppanalle mitään virkaa. Ja sen Higgsin bosoninkin löysin tuolta puuliiteristä jo kauan ennen kuin mitkään tiedemiehenplantut olivat edes rippikoulusta päässeet. Juuri nykytaide on sellainen asia, jonka suhteen yleensä riittää, että aiheesta on jonkinlainen voimakas mielipide, eikä sillä ole niin väliä, mihin tämä mielipide perustuu. Tietysti tämä varmaan riippuu aika paljon siitä minkälaisissa porukoissa pyörii. Mutta ei nyt pilata minun hyvin alkaneita vainoharhojani menemällä sinne.

 

Kun sain tämän aiheen, kävin vilkaisemassa Wikipediaa, ja sieltä muistan, että yleensä nykytaiteella kai viitataan sellaiseen taiteeseen, jonka tekijät ovat vielä ainakin suurinpiirtein elossa ja aktiivisia. Tosin varmastikin taiteilijan tänään tekemä taide on vielä viikon päästäkin nykytaidetta, vaikka hän huomenna sattuisikin menehtymään. Ehkä on siis olemassa jonkinlainen aikaraja, en tiedä. Ostin eilen kirpputorilta kirjan, jossa esitellään suomalaisia 70-luvun nykytaiteilijoita(kirja on siis julkaistu silloin), mutta en tiedä ovatko heidän kirjassa esitellyt teoksensa enää nykytaidetta. Itse en ollut vielä syntynytkään 70-luvulla, mutta ei se silti mitään esihistoriaakaan ole.

 

Googlettamalla löytäisin varmasti vastauksen, mutta se tappaisi minun jaaritteluni tähän paikkaan, ja kuten ehkä olet tarkkaavaisena lukijana huomannut, minä elän jaarittelusta. Tai siis en minä tästä ruokaa tai edes vettä tai Kinder-yllätyksiä saa, mutta jonkinlaisen hetkellisen sielunrauhan ja itseni unohtamisen tilan tai ehkä jopa itsestäni erkaantumisen tilan minä tämmöisestä toiminnasta kuitenkin saan, ja mielestäni sellainen on yksi mielekkään elämän peruselementeistä. Tämä kaikki on siinä mielessä merkillistä ja nurinkurista, että en minä oikein osaa jaaritella tai muutenkaan luontevasti keskustella toisten ihmisten kanssa tuolla ulkona maailmassa. Tai on minulla hetkeni, mutta ne muistuttavat siinä mielessä lumileopardia, että aika harvoin sellaista pääsee näkemään, jos koskaan. Mutta itsekseni jaarittelen mielelläni, ja sitten odotan, että muut käyvät lukemassa minun jaaritteluni. Kai tämä on jotain narsismia tai sadismia, ja minun pitäisi mennä hoitoon. Mutta en kuitenkaan pääsisi, joten täytyy asettaa elämälle muita tavoitteita. Pitää vaikka yrittää kirjoittaa nykytaiteesta.

 

Ainakin arkipuheessa huomaan nykytaiteeseen usein liitettävän jonkinlaisen "vaikeuden". Kun puhutaan nykytaiteesta, ihmiset eivät ajattele esittäviä maisemamaalauksia tai muotokuvia tai hedelmäasetelmia, vaikka ihan yhtä hyvin nekin voivat olla nykytaidetta, vaan he ajattelevat Kiasmassa kellonympäri surisevia spermalla ja paskalla täytettyjä tehosekoittimia, jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat kuin ovatkin onnistuneet jättämään suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan lähtemättömän jäljen. Tai sitten se jälki on jäänyt vain minun tajuntaani, mistä sitä tietää. Sellainenkaan skenaario ei ole välttämättä hirvittävän kaukaa haettu, jossa kuvittelen kaiken, ja oikeasti elän joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen jotakin nuoruuteni ahdasmielistä grillijononotraumaa, jota tässä nyt tiedostamattani puran. Joka tapauksessa, joko elän, tai kuvittelen eläväni maailmassa, jossa hyvin moni mieltää nykytaiteen vaikeaksi, elitistiseksi ja tyhjänpäiväiseksi. Heidän - ja varmasti jossain määrin myös minun, vaikka kovasti yritänkin kätkeä asenteitani kaikenlaisen hölynpölyn taakse - mielissään nykytaide on kankaalle pieraistu ruskea viiva, joka ei esitä mitään eikä tarkoita mitään. Kaiken kukkuraksi se on tekemällä tehtyä hienostelua, tekotaidetta, eikä jotain "aitoa", niin kuin vaikka maisema tai muotokuva, jonka eteen on nähty vaivaa ja tehty työtä. Muumin saa myös maalata, se on ihan okei, ja ankka on myös aina hyvä.

 

Monilla näin ajattelevilla saattaa olla nykytaidetta seinällään, tai vaikka hyllynsä päällä, mutta he eivät miellä sitä nykytaiteeksi. Se on vain kaunis kuva tai hieno veistos tai komea patsas, eikä mitään nykytaidetta. Kuka nyt sellaista. Nykytaide on jotakin epämääräistä ja epäilyttävää, eikä sellaisen kanssa haluta olla tekemisissä. Se on jotakin täysin turhanpäiväistä, vaikka sen esitetään olevan kaikkea muuta. Nykytaiteeseen liittyy vahvasti valheellisuuden ja teennäisyyden epäilys, aivan niinkuin nykyaikaan ylipäätään. Ennen oli kulta-aika ja lapsuuden kesät, nyt Saloran kuvaputkitelkkarista näkyy pelkkää lumisadetta ja kotitöllin enkelitapetit ovat menneet hiirenkorville. Ulkomaailma ei tarjoa mitään muuta kuin räntää, karhukirjeitä, paniikkihäiriökohtauksia ja linnunpaskalta näyttäviä nykytaideteoksia. On tullut aika muuttaa takaisin luoliin asumaan!

 

Nykytaiteen vieroksunta lienee osa laajempaa nykyajan halveksuntaa, joka tuntuu olevan monille meistä jotenkin sisäänrakennettu tapa määrittää nykyaikaista itseämme tässä maailmassa ja ajassa. Eiväthän ihmiset ole koskaan eläneet missään muussa ajassa kuin nykyajassa. Ennen, vanhoina hyvinä aikoina oli vanhan kansan viisautta ja runoissa loppusoinnut, silloin sävellettiin ikivihreitä, maalattiin, ohjattiin ja kirjoitettiin klassikoita, silloin ihmisillä oli vielä maalaisjärkeä, osattiin tehdä käsin, eikä valitettu, vaikka piti lähteä suoraan rippikoulusta umpihankeen ampumaan ihmisiä. Nykyään on vain nykyajan hömpötyksiä. "Tää on tätä aikaa nyt", sanotaan, eikä useinkaan hyvällä. Nykymaailma on muovinen ja kolkko, ennen oli stereoissakin puupaneelit, nyt on vain jotain tiedostoja pilvessä! Ei kuulosta Hurriganes enää siltä miltä se kuulosti isän rammarista! Ei tule enää uusia Albert Järvisiä, painetaan vaan nappulaa ja kylmä komppi soi! Nykyään joutuu koko ajan pelkäämään, että joku hullu käy kimppuun, ennen ei tarvinnut pelätä kuin ydinsotaa. Eikä enää ole samanlaista yhteisöllisyyttäkään kuin ennen vanhaan, ei ole lehmiä navetassa, ei ole tukinuittoa eikä kunnollisia urheiluselostajia. Ennen teurastettiin itse kotitilan porsaat repimällä paljain käsin yltä päältä veressä uiden lihat irti luista niin kuin kunnon naiset ja miehet, jotka eivät olleet menettäneet kosketustaan luontoon! Nyt ollaan uusavuttomia, eikä osata enää edes paistaa lihaa, vaikka se on jo valmiiksi jauhettu! Kaupassa myydään valmiiksi keitettyä riisiäkin! Ja karjalanpaistia myydään valmiina muovipakkauksessa! Ei tarvitse kuin lämmittää! Kääk! Reissuleivän väliin on laitettu juusto valmiiksi! Ei saa olla niin! Kääkkäkääkää! Kaikki pitää tuoda kultalautasella eteen, mikä näitä nykyajan velttoja lusmuja vaivaa, miten he voivat olla sellaisia!?

 

Helposti. Sen huomaa siitä pelosta ja väristyksestä, joka ottaa ihmiset valtaansa, kun he joutuvat tekemisiin sellaisen taiteen kanssa, jonka avautuminen edellyttää jonkinlaista ponnistelua myös taiteen kuluttajalta, eikä vain sen tekijältä. Jostain syystä juuri taide pitäisi pureskella ihmisille valmiiksi, vaikka kaikkien muiden asioiden kohdalla kyse olisi mitä halveksittavimmasta uusavuttomuudesta ja velliperseydestä. Ihminen ei hemmetti sentään osaa enää edes kuvaa katsoa!

 

Kirjoitin tämän tekstin alkuun kaksi kuviteltua televisionkatselukokemusta, jotka käsittelevät nykytaidetta ja jääkiekkoa, koska minun mielestäni kumpaakin kannattaisi lähestyä samalla tavalla.

Miljonäärien väkivaltainen jäällä säntäily muuttuu ymmärrettäväksi ja ehkä jopa mielenkiintoiseksi, kun perehtyy lajin sääntöihin. Näin käy selväksi mihin he pyrkivät. Jos tahtoo mennä vielä pidemmälle, on syytä perehtyä sekä lajin että joukkueiden ja pelaajien historiaan. Tällöin tulee mahdolliseksi muodostaa jonkinlainen tunneside lajiin ja sen pelaajiin, kun pelejä seuratessaan ymmärtää, että eri tilanteilla ja eri peleillä on erilainen merkitys. Kolmoskentän raatajan hieno läpiajomaali marraskuisessa liigaottelussa on sinänsä kyllä komea, mutta se ei sittenkään ole yhtä suuri ja tunteita herättävä tapaus kuin lajilegendan onnenkantamoisella hankkima uran tuhannesmiljoonas tehopiste play-off -ottelussa. Saattaa olla, että sohvannurkan nurisijakin olisi onnistunut työntämään siinä kohtaa mailan oikeaan kohtaan kolmen promillen jurrissakin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä hän ei ole tehnyt työtä päästäkseen sellaiseen asemaan, jossa hänen mailanheiluttelunsa merkitsisi kenellekään mitään.

 

Samalla tavalla tulisi suhtautua myös aiemmin mainittuun kuvitteelliseen sadettajataiteilijaan. Hänenkin lajissaan on säännöt ja konventiot, joiden tunteminen tekee yksittäiset taideteokset ymmärrettävimmiksi. Hän ei myöskään tee sadettajataidettaan tyhjiössä, vaan hänen työskentelynsä on kiinnittynyt niin taiteen historiaan kuin hänen omaan henkilöhistoriaansakin. Se voi olla sidoksissa myös vaikka Suomen historiaan tai poliittiseen historiaan tai uskonnon historiaan, ja aivan varmasti se on sidoksissa juuri siihen nykyaikaan ja nykyajan henkeen, jonka osa hän itse on, ja joka näyttäytyy jokaiselle kyseisessä ajassa eläjälle hieman eri tavalla, puhumattakaan heistä, joille tuo aika ja tuo taide on joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sellaista historiaa, jonka etuliitettä emme vielä tiedä. Näihinkö tutustumalla teos sitten aukeaa? No en minä tiedä, voi olla että se on silti pelkkä värilänttejä täynnä oleva kangas, mutta ainakin pääsee alkuun. Jos janoat parempaa tietoa, niin käytä googlea tai lue vaikka kirja. Sekin saattaa jo auttaa, että lukaisee sen pienen esitteen, joita on gallerian nurkkapöydässä hirveä pino, ja jossa taiteilija itse selittää, mistä hänen näyttelyssään ja töissään on kyse. Tämä tietysti edellyttää sitä, että pitäisi mennä sinne galleriaan.

 

Inhoan taidegallerioita. En siksi, että niissä on taideteoksia. Sellaisia ihmettelen ihan mielelläni, mutta gallerioissa minusta tuntuu usein siltä kuin olisin jonkin poliklinikan odotushuoneessa. Vitivalkoiset seinät ovat täynnä kuvia siivutetuista ihmisistä, sisäelimistä ja hampaista, ja nurkassa istuu joku tuhiseva ukko, joka ei puhu mitään, mutta joka ryhtyy epäilemättä tuijottamaan minua heti kun käännän hänelle selkäni. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei niitä tauluja voi minnekään soramontullekaan viedä, koska sitten joku voi ajaa mopolla niiden päältä, ja jos siinä taulussa sattuu olemaan vaikka kuva jäykistyneestä peniksestä tai liimaa haistelevasta Jeesuksesta tai molemmista, niin sellaisen näkeminen saattaisi suistaa jonkun sattumalta paikalle eksyneen lapsiraukan järjiltään. Siitä taas tuli mieleen sellainen asia, jonka suhteen saatan kyllä olla hakoteilläkin, koska tämä on vain tämmöinen päähänpälkähdys, mutta kuitenkin, jostain syystä ihmiset, joille taideteokset eivät yleensä avaudu lainkaan, osaavat yhtäkkiä vetää hyvinkin taitavia ja mielikuvituksellisia tulkintoja sellaisista teoksista, joissa on jotakin sellaista, jota he eivät tahtoisi taideteoksissa olevan, niin kuin nyt vaikka sukupuolielimiä(en tiedä närkästyykö sellaisista oikeasti enää kukaan, ei kai, mutta voit sijoittaa niiden tilalle jonkin sellaisen asian, joka sinua taideteoksessa närkästyttäisi, tai jonka luulet muita närkästyttävän, niin päästään asiassa eteenpäin). Yhtäkkiä kyseessä ei olekaan pelkkä jotakin fyysisen maailman objektia esittävä kuva. Ehei, taustalla on kaikenlaisia hirvittäviä pyrkimyksiä maamme nuorison rappioittamiseksi ja Jumalan pilkkaamiseksi, ja sen kaiken voi kyllä aivan selvästi lukea tuosta peniksen asennosta!

Mistä tulee tämä yhtäkkinen kyky katsoa ikään kuin teoksen taakse, ja lukea rivien väleistä sellaista teosta, jossa ei ole rivejä ensinkään? Voiko olla, että juuri järkytys ja tyrmistys saavat aivot laukkaamaan sellaisille raiteille, joissa ne eivät normaaliolosuhteissa tapaa käydä? Tässä tapauksessa kannattaisi varmaan katsella enemmänkin pippelinkuvia, ehkäpä niiden aikaansaamaa tulkinnallista luovuutta olisi sitten mahdollista hyödyntää myös jossain hedelmällisemmässäkin yhteydessä.

 

Luovuus on sana, jota ei voi nykyaikana paeta(hittolainen tätä nykyaikaa!) minnekään. Kirjakauppojen hyllyt ovat väärällään käärmeöljykauppiaiden ja konsulttien paskalla istuessaan kirjoittamia luovuusoppaita, joita lukiessaan lukija oppii kaiken käärmeöljykauppiaasta, mutta ei mitään itsestään. Mutta ei auta itku eikä räpyttely, maailma ja yhteiskunta muuttuvat koko ajan enemmän sellaiseen suuntaan, jossa jokaisen on keksittävä jatkuvasti yhä uusia tapoja pitää itsensä leivän syrjässä kiinni. Hyvähän täällä on kaikenmaailman käärmeöljykauppiaiden temmeltää, kun meidän kaikkien odotetaan olevan käärmeitä, jotka luovat tasaisin väliajoin nahkansa uudelleen. Ja sitten kun on oppinut jonkin keinon, jolla tuo nahanluonti onnistuu, pitää jo keksiä uusi vanhentuneen tilalle.

 

Monesta saattaa tuntua siltä, että ei enää keksi uusia asioita ja assosiaatioita samalla tavalla kuin vaikka lapsena. Se on varmasti totta, ja saattaa johtua esimerkiksi siitä, että kyseiset ihmiset eivät enää muutenkaan joudu tai pääse tai halua mennä uusien asioiden äärelle. Sellaista minunkin elämäni pääpiirteissään on, ja aika hiljaista on ollut innovoinnin suhteen. Aivot toimivat siinä mielessä samalla tavalla kuin lihakset, että jos niitä ei käytä, ne surkastuvat. Kauan käyttämättömänä ollutta luovuutta ei voi tarpeen tullen vain taikoa esiin, eihän kukaan nosta tuosta vaan sadantuhannen miljardin kilon punttejakaan, jos ei ole tullut treenattua.

 

Mistä sitä luovuutta voisi sitten oppia? Varmaan monestakin paikasta. Esimerkiksi joku taideharrastus voisi auttaa (ja jos sinulla on jo sellaisia harrastuksia, mutta esimerkiksi penkkiurheilu on sinulle vierasta, niin ehkä kannattaa koittaa perehtyä jääkiekkoon tai vaikka kreikkalaisroomalaiseen painiin. Laitat vaan telkkarin päälle, niin kyllä sieltä joku hiihtokilpailu tulee) Jos ei halua tai voi tehdä taidetta itse, saa aivojaan virkistettyä varmasti jo silläkin, että perehtyy muiden tekemään taiteeseen, ja opettelee sitä kautta katsomaan asioita eri tavalla kuin mihin on tavallisesti tottunut. Voi vaikka keksiä itse mitä se taulu, jossa on vain joku söhry, tarkoittaa. Ja juuri sitähän se tarkoittaa, eikä se olekaan enää mikään söhry. Kun tekee ja seuraa aina samoja asioita, niistä tulee herkästi itsestäänselviä ja tyhjänpäiväisiä. Itsestäänselvien ja tyhjänpäiväisten asioiden toistaminen tuo varmasti jonkinlaista turvallisuudentunnetta, eikä sitäkään tule väheksyä, mutta luovuutta se tuskin edesauttaa. Toki voi olla syytä miettiä sitäkin, että onko kaikkien sittenkään pakko olla koko ajan niin kauhean luovia? Maailmahan on jo tupaten täynnä kaikenlaisia luomuksia, ja lisää tulee sellaisella syötöllä, että kohta ei mahdu enää ihminen sekaan. Itse tykkään kirjoittaa, mutta totuuden nimessä on sanottava, etten ole aina hirveän vakuuttunut siitä tarvitseeko tämä kirjoitusta täynnä oleva maailma enää yhtään enempää tekstiä. Kuka sen kaiken muka lukee?

 

No, jos nyt kuitenkin lakkaan potkimasta maata jalkojeni alta, ja palaan taiteeseen. Siihen olisi kaiketi hyvä tutustua jo lapsena, niin se ei ehkä aikuisena tuntuisi niin älyttömältä ja kaukaiselta asialta. En ole tutustunut koulujen opetussunnitelmiin, enkä muutenkaan ole kartalla oikein mistään, hölisen täällä vaan ihan pölvästinä, tää on tätä nykyaikaa, mutta sellaisessa luulossa minä kuitenkin olen, että taideaineet eivät peruskoululaisten lukujärjestyksistä tällä hetkellä kovinkaan suurta osaa kahmaise. Voihan sitä tietysti piirustella kotonakin, ja selata olohuoneen kirjahyllystä pölyvuoren alta löytynyttä valittujen palojen maailman taiteen historia -kirjasarjaa, niin kerrankin joku lukee sitäkin, mutta ihan samalla tavalla kotona voi myös potkia palloa ja laskea laskuja ja tutustua biologiaan ja opetella aakkosia. Silti kaikille on päivänselvää, että se ei riitä. Miksi taiteen suhteen kyse olisi yhtäkkiä jotenkin eri asiasta? Varsinkin tässä nykyajassa, jossa pitäisi osata innovoida ja ajatella laatikon ulkopuolelta, jotta talouden rattaat pysyisivät pyörimässä ja ihmisille saataisiin myytyä mahdollisimman paljon kokemuksia joita he eivät ole ennen ymmärtäneet janota, mukavuutta jota he eivät ole ennen osanneet kaivata, ja ennen kaikkea hyllyt ja vitriinit ja vintit ja varastot täyteen kaikenlaista turhaa romua mitä he eivät ole koskaan tarvinneet. Joo, tämä on nyt vähän ristiriitaista taas, mutta en minä tiedä onko sittenkään viisasta perustella taiteen tarpeellisuutta sillä, että sen myötä saataisiin lisää jotain innovatiivisia ja dynaamisia pöhinämaakareita, sillä minun mielestäni maailma tarvitsee jotain ihan muuta kuin sellaisia. Tai siis luovuushan on toki hyvä juttu, mutta jos sitä käytetään ensisijaisesti siihen, että saadaan Suomi nousuun edesauttamalla jonkun korvavaikkuelämyksiä tarjoavan hypefirman tähdenlentoa, niin onhan se vähän surullista. On löydettävä luovempia tapoja käyttää luovuutta, muuten maailma hukkuu sontaan.

 

Miten tällaista luovuutta, innovointia ja laatikon ulkopuolella ajattelua voisi sitten oppia? No en tiedä, tuskin kirjoittelisin tässä tämmöistä jos tietäisin, mutta lakkautetaan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi kaikki humanistiset aineet kaikista mahdollisista oppilaitoksista, niin ihmiset sitten ymmärtävät, että mistään söhryjen piirtämisestä ja runojen rustaamisesta ei ainakaan ole mitään oikeata hyötyä, vaan ennemmin kannattaa opetella maol-taulukkokirja ulkoa ja odotella, että ideat vain putkahtavat yhtäkkiä päähän, ja pormestari ojentaa kaupungin avaimen.

 

Blogitekstin aiheena oli "nykytaide".

Ossi haastaa Suvin kirjoittamaan seuraavaksi sanasta "televisio".

 

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
22.11.2019

Bloggarit

Ossi Nyström
3 artikkelia
Suvi Palosaari
3 artikkelia