Ihmeellinen Eno

Kukkuu!

Suomen kesä. Jos siitä tekee nostalgisen kuvauksen, niin kuvassa on varmasti auringonpaistetta, kaunista peltomaisemaa, kukkia, järveäkin näkyy, kenties metsää. Äänimaisemassa puolestaan lienee veden liplatusta ja linnunlaulua, erityisesti käen kukuntaa. Luulen, että juurikin tuo kukunta on se nostalgisuuden huipentuma kesäkuvauksissa. Mainitaanhan tuo kukkuminen lukemattomissa suvirunoissa ja -lauluissakin. Lisäksi käkeen ja kukuntaan liitetään myös lukuisia erilaisia uskomuksia, joista tunnetuin ainakin itselleni on jäljellä olevien elinvuosien laskeminen. Mutta voisiko käen kukuntaan liittyä kesänostalgian sijaan aivan toisenlaisia tunteita? Kyllä voi, ja tässäpä tarinaa teille siitä.

Muutimme tänne Enoon vajaa seitsemän ja puoli vuotta sitten ostettuamme talon Kaltimonkosken asuntoalueelta. Talomme ympärillä on jonkun verran taloja, saman verran metsää ja äärellään myös Pielisjoki. Oi, sitä ihanuutta, kun ensimmäinen kevät uudessa kodissamme koitti, ja kuin pisteenä iin päälle, koitti myös se ihana hetki, kun käki kukkui heti tonttimme ulkopuolella olevassa puussa. Oma koti, terassilla kauniina kevätiltana ja käki kukkuu. Voi ihme sen nostalgisuuden ja onnen määrää!

Varmaan kaikki tiedättekin, että käellähän on todella kantava ääni. En tiedä miten pitkälle ääni kuuluukaan, mutta uskoisin, että yllättävänkin pitkälle. Mutta sen opin tuona ensimmäisenä, ihanana kevätiltana, että kun käki tuossa lähes pihapuussa kukkuu, ei talomme sisälläkään ole yhtään kolkkaa tai nurkkaa, minne sen ääni ei kantaudu. Vaikka siinä jo tunteja kului kukuntaa kuunnellessa, oli se yhä kevätkesäistä romantiikkaa tulvillaan. Illan virkkuna havahduin joskus puolen yön aikaan, että käkönenkin oli käynyt yöunilleen. Ja hyvillä mielin saatoin käydä itsekin nukkumaan. Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin kovaan kukkuu kukkuu –mellakkaan. Siltä se keskellä yötä herätessä tuntui. Eikä apua äänen vaimentamiseksi ollut siitäkään, että olisi ikkunoita sulkenut, ne kun olivat jo valmiiksi kiinni. Mutta kukkuminen kaikui makuuhuoneessamme iloisena. Tässä vaiheessa lienen päästänyt ensimmäisiä voimasanoja.  Ja uskokaa tai älkää, tätä lystiä kestikin sitten lähes kaksi kuukautta! Ainoat hiljaiset hetket vuorokaudessa olivat noin puolen yön ja kellon kahden välillä! Taisi olla jo toisena iltana, kun oli päivän selvää, ettei käen kukunnassa enää ollut pisaraakaan maalaisromantiikkaa, ja muistelen, että kolmantena iltana jo olin täynnä murhasuunnitelmia käen pään menoksi. Ensimmäisen viikon aikana ryhdyin oikeasti pohtimaan, voisiko joku ympäristöviranomainen tehdä asialle jotain, koska murhahimoistani huolimatta en saisi tuota lintua mitenkään tapetuksi. Kyseessä oli täydellinen ympäristöhaitta, suorastaan ympäristöterroristi! Muistan myös sen tunteen vajaan kahden kuukauden kuluttua kukunnan alkamisesta, kun havahduin hiljaisuuteen, ja tiesin sen metelin olevan sillä erää ohi. Olin selvinnyt siitä tulematta hulluksi, vaikka välillä sekään ei tuntunut itsestään selvältä.

Seuraavana vuonna kevään odottaminen oli erilaista. Siihen liittyi odotusta alkavasta kesästä, mutta siihen liittyi pelkoa käen palaamisesta, joskin enemmän toivoa, että tuo kiimainen käki olisi talven mittaan päättänyt päivänsä tai vähintäänkin löytänyt paremmat naarasapajat. Toivoni oli turha. Jälleen yhtenä päivänä alkoi tuo vajaan kahden kuukauden keväinen piina. Tiedän, että teitä, jotka ette ole tätä omakohtaisesti kokeneet, naurattaa, koska ette osaa edes kuvitella miltä se tuntuu päässä, luissa ja ytimissä, se lähes vuorokauden ympäri kaikuva kukunta. Toki tiedän myös sen, että on joukko ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan tämän saman, vaikkapa naapureitani tai muita käkien piinaamiksi tulleita. Teiltä saan aidon sympatian.

En muista enää, että oliko se kolmas vai neljäs kesä, kun saatoin juhlia käen kuolemaa, tai ainakin sen katoamista ja rauhaisaa kevättä. Voi sitä onnea ja iloa! Vihdoinkin kevät, jolloin kotona ollessa ainoat järjelliset ajatukset eivät pyöri sen ympärillä, että minne seuraavaksi lähtisin tuota kukkuuhelvettiä karkuun.

Vaikka noista totaalisista kukkuukeväistä on jo vuosia, edelleenkin joka kevät jännitän mitä tästäkin keväästä tulee. Kevään ja kesän odottamisen ilo on aitoa vasta kun tiedän, että käki ei pesiydy pihapiiriimme. Tänä keväänä käki on piipahdellut pihapiirissämme, mutta luojan kiitos, varsin nopeasti lennähtänyt paremmille paikoille käkityttöjä kukuttelemaan. Toissa iltana kuulin vielä jostain kauempaa kukuntaa. Kävelin tietä pitkin ja huomasin hymyileväni, sillä olin hyvin vakuuttunut, että se oli viimeinen kerta tänä vuonna. Naureskelin itsekseni, että kun on kuullut käen kukuntaa niin paljon, että on sanontaa uskoen muuttunut täydellisen kuolemattomaksi, nauttii todella täysin sydämin vihneestä käen kitusissa. Sen myötä voi keskittyä kuuntelemaan niitä kaikkia muita kesäisiä ääniä. Hyttysen ininäkin on nykyään kesä-äänenä lähes musiikkia korvissani, mutta käen kukunta ei minulle enää kesänostalgiaa tuo.

Leppoisia ja kauniita juhannusääniä kaikille!

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
09.07.2020

Bloggarit

Ossi Nyström
5 artikkelia
Suvi Palosaari
5 artikkelia