Piekkarin Pallottelijat / Ossi

Kallon vankina

Muuttamisen ajatellaan usein olevan suuri elämänmuutos. Mutta jos pysytään Suomessa, on varmaa, että kaupan katolla on K- tai S-kirjain paikkakunnasta riippumatta. Sieltä saa Fazerin suklaata ja Uncle Bensin riisiä. Asfaltti on harmaata tai mustaa. Ruoho on joko vihreää tai kellertävänruskeaa. Kolmion takaa tuleva väistää. Posti tulee laatikkoon tai tippuu luukusta. Lumi on valkoista, keltaista tai oranssia. Naapuria tervehditään. Siltä ei kysytä ketä se äänestää tai mihin se uskoo. Kirjaston seinällä on akvarelleja. Martat leipovat. Mieskuoro laulaa. Pahvit pistetään pahvinkeräykseen. Vanhat liedet, pakastimet ja pesukoneet heitetään metsään. Kyllä joku mummo ne sieltä kerää.

 

Jotkut asiat kyllä muuttuvat muuttaessa. Ympärille kerääntyy erilaisia ihmisiä. Tai voi olla, että ne ovat samanlaisia kuin sen edellisen paikan ihmiset, mutta ne ovat kuitenkin eri ihmisiä. Sekin on mahdollista, että uudessa paikassa on aivan yhtä yksinäistä kuin vanhassa. Voi olla, että vuosikymmeniä samaan aikaan kansalaisopistossa kokoontunut posliininmaalausryhmä ei otakaan minua avosylin porukkaansa, vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus edellisen asuinkuntani posliininmaalausryhmästä. Ympäristökin saattaa olla erilainen. Ehkä taloja tai teitä on nyt enemmän, tai ne ovat isompia. Lähellä saattaa olla metsää, tai sitten ei. Mutta kun sinne metsään menee, ei pitäjän nimellä ole enää merkitystä. Puut, linnut ja muut mörrimöykyt eivät puhu minkään seudun murretta. Saattaa olla, että vaaramaisemat vaihtuvat peltomaisemiin. Molemmissa on puolensa, mutta kumpaakin maisemaa yhdistää se, että siihen tottuu aika äkkiä. Hengitys ei enää salpaudu, maisema vain on siinä, ja minä olen siinä maisemassa kuin tikku paskassa. Ja kun siitä yrittää ottaa kännykällä valokuvaa, ei kuvassa näy oikein mitään.

 

Uuden asunnon seinät ovat siinä mielessä samanlaiset kuin vanhan, että ne pitävät katon irti lattiasta ja estävät tuulen tunkeutumisen sisätiloihin. Sisäseinillä saattaa olla erilainen tapetti tai maalipinta kuin entisen asunnon seinillä, mutta tuota pintaa vasten nojaavat samat huonekalut kuin ennenkin, ja niiden huonekalujen päällä lepäävät samat lakanat, peitot, tyynyt, liinat, kirjat ja levyt kuin ennenkin. Katosta roikkuvat samat lampunvarjostimet, lampunvarjostimien sisällä palaa sama valo ja seiniin lankeaa sama varjo. Katonrajasta tuijottaa sama Iijoki-sarja kuin edellisessäkin asunnossa. Se on ihan yhtä lukematta kuin ennenkin. Uuden asunnon vanhan sohvan selkänojaan nojaavat ne samat hartiat, joiden yllä killuu se sama kallo, jonka vankina katsellaan sillä samalla sohvalla siitä samasta televisiosta niitä samoja ohjelmia kuin edellisessäkin asunnossa.

 

Luteita ei pääse pakoon kämppää vaihtamalla. Ne muuttavat sohvan mukana siinä missä turkiskuoriaiset, tse-tse-kärpäset ja öisin neonväreissä hohtavat matelijatkin. Masennus ei jää taakse, kun painaa viimeistä kertaa oven takanaan kiinni. Se ei jää kummittelemaan tyhjään asuntoon iskeäkseen kiinni häneen, joka kynnyksen yli seuraavaksi astuu. Se ei koskaan johtunutkaan niistä harmaista maisemista ja harmaista ihmisistä, joilla olin itseni saartanut. Se johtui siitä katseeni sumentaneesta harmaasta kudoksesta, jonka kalloni oli saartanut. Se liikkuu sisälläni ja kulkee mukanani kuin lihan ja ihon välissä kelluva ylimääräinen kerros sellaista nahkaa, jonka löyhkä pistää sieraimiin heti herätessä ja tekee kallosta lyijynraskaan.

 

Asuntoesittelyssä kaikki oli hetken niin kovin kirkasta ja värikästä, parvekkeella raikas ja suloinen tuuli puhalsi sisuksiini uutta elämänjanoa ja uteliaisuutta. Maailma oli muuttunut. Kävellessäni illalla takaisin asemalle ohitin rakennustyömaan, joka oli yövalaistuksessa lumoavan kaunis. Löysin liikenteen äänistä ihmeellisen rytmin. Koivunoksilla seisoneet sinitiaiset soittivat minulle sinfonian. Kaukainen moottoritien jyly toi viestin vieraalta planeetalta. Ilmassa oli taikaa ja olin vapaa, mutta nyt vesisade on jatkunut jo kolmatta kuukautta, ja vain harmaat seinät erottavat minut siitä tuhkanvärisestä hiidenväestä, joka laahustaa pitkin teidenvarsia rispaantuneet kauppakassinpohjat maata viistäen. Tuo sama varjoihmisten kansa soittaa tuon tuosta puhelimeeni virallisia puheluita sellaisista virastoista, jotka ovat aivan samanlaisia kuin entisen asuinpaikkani virastot, ja joiden nuotti muistuttaa painajaismaisella tavalla niiden puheluiden äänenväriä, joita minulle soitettiin niistä samanlaisista virastoista edellisessä elämässäni siellä jossakin. Olen vaihtanut puhelimeni soittoääneksi lempikappaleeni, joka on nyt alkanut muistuttaa lapsuudenkotini lankapuhelimen sairaalloista pirinää, joka vuorostaan muistuttaa muistoissani teurastettavien porsaiden kirkunaa.

 

Selkäni takana minusta puhutaan samalla tavalla pahaa niin urbaanissa kerrostaloyhteisössä kuin perähärmälän yhteisöllisessä idyllissäkin. Myös vainoharhani seuraavat minua sinne minne ikinä menenkin. Uudessakaan osoitteessa kukaan ei ole kiinnostunut minusta, eikä kukaan puhu minusta. Monikaan ei huomannut lähtöäni, eikä monikaan huomannut tuloani. Elämä jatkuu ilman minua ja minun kanssani. Kun pistän silmäni kiinni, universumi ei tuhoudu ja muutu mustaksi. Ilmassa leijuva pöly koostuu ihosoluista, jotka ovat yhtä harmaita ja kuolleita kuin ennenkin, vaikka verhonraosta paistava aamuaurinko saakin ne kimaltelemaan uusissa väreissä. Ne ovat yhtä kuolleita täällä kuin sielläkin. Ihmisenä oleminen on aina samanlaista. Elämän voi jakaa lapsuuteen ja aikuisuuteen, sekä täällä olemiseen ja siellä olemiseen samalla tavalla kuin pesuvadillisen vettä voi jakaa kauniisiin kakunpaloihin.

 

Uuteen asuntooni lähetetään uutisia täysin samaan kellonaikaan kuin vanhaan asuntooni. Ennen niissä uutisissa kerrottiin, että ihmisiä kuolee, nyt niissä kerrotaan, että ihmisiä kuolee. Seinäkello raksuttaa niin kuin ennenkin, vaikka irrotin siitä paristot. Räjähtäneen näköinen lintu tunkee väkisin ulos käkikellosta, vaikka kiersin luukun eteen monta kierrosta maalarinteippiä. Peilistä tuijottavat kasvot ovat taas yhtä muuttoa väsyneemmät. Jos ottaisi leuan alta lujaa kiinni, voisi naamion vetää irti kallon päältä. Edellisessä asunnossa silmäni eivät olleet näin syvällä kuopissaan. Edellisessä asunnossa en näyttänyt nälkiintyneeltä isältäni. Sitä edellisessä asunnossa kasvojen juonteet ja kanjonit eivät jakaneet naamaani yhtä selkeärajaisiin territorioihin kuin sitä seuranneessa asunnossa. Muistanko enää miltä näytin, kun olin lähdössä ulos jostakin edellisiä edeltäneestä asunnosta, ja peilasin itseäni eteisessä? Muistanko millaista oli palata aamuyöllä tuon peilin eteen, joko yksin tai seurassa, ja muistanko kuinka kummallisilta me näytimme, kun olimme kopeloineet tiemme pimeästä rappukäytävästä eteiseen, ja silmiemme tottuessa näimme toisemme ensimmäistä kertaa kellertävän valon loisteessa? Muistanko sitä edeltävän tai sitä edeltävän tai sitä edeltävän eteisen peilin, joka oli ripustettu niin korkealle, että minun piti kivuta puhelinpöydän päälle seisomaan, jotta näkisin itseni kokonaan?

 

Yksi huone on täynnä laatikoita. Toisissa huoneissa kiirittelee yksinäisiä, alastoman ja eksyneen näköistä kaappeja, pöytiä ja lipastoja. Niitä nuuhkivilta kissoilta on anastettu maailma. Tuo universumi on revitty kappaleiksi ja tungettu pahvilaatikoihin. Kissat tuijottavat huoneennurkista ja anovat maailmaansa takaisin. Sitä ne eivät saa. Ne saavat ahtaan, muovisen kuljetuskopan ja ämpärillisen kuivia herkkuraksuja. Ne saavat sen tuntemattoman, jota minun ei tarvitse koskaan kohdata. Muuttoauto ajaa pihaan. Ensin kannetaan sohva, sitten sänky. Laatikot sopisivat autoon hyvin, jos ei olisi mitään muuta kuin laatikoita. Mutta kun on. On niin paljon kaikkea, ihan liikaa. Hikisenä rehkiessä ei tule mieleenkään ajatella, että ehkä jo seuraava tai sitä seuraava tai sitä seuraava muutto on se, jonka aattona kallo on vihdoin alkanut vuotaa, ja mukaansa saa ottaa vain kassillisen kaikkein tärkeimpiä tavaroita, sekä kaikki ne muistot, joiden sekaan on itsensä unohtanut.

 

 

Blogitekstin aiheena oli "muutto".

Blogi on osa Pallottelijat-blogia, jota kirjoittavat vuoron perään Suvi Palosaari ja Ossi Nyström.

Ossi haastaa Suvin kirjoittamaan seuraavaksi sanasta "Lappi".

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
22.11.2019

Bloggarit

Ossi Nyström
3 artikkelia
Suvi Palosaari
3 artikkelia