Ihmeellinen Eno

Enolainen ja ylpeä siitä

Syntymäkotini, tai oikeastaan sen rippeet sijaitsee Louhiojalla ja varhaislapsuuteni koti sijaitsi Enon keskustassa. Lapsuuteni ja nuoruuteni asuimme perheeni kanssa Outokummussa. Toki vietimme myös Enossa paljon aikaa, olihan täällä mökki ja mummola. Mutta silti muistan yhä sen närkästyksen tunteen, kun mm. kesälomareissuilla ajauduttiin tuntemattomien kanssa juttuun ja isäni aina kertoi meidän olevan Enosta. Siis mitä? Täh? Mehän olimme Outokummusta! Tästä aina huomauttelin, mutta ei se tuonut mitään muutosta asiaan, Enosta oltiin isäni mielestä.  Olihan se muutenkin teini-Minnalle noloa, kun kerran oltiin kaupunkilaisia (siis outokumpulaisia), niin sitten kerrottiin olevamme Enosta, pienestä kylästä, jossa ei ulkopaikkakuntalaisen teinin silmin ollut mitään muuta kuin Vallisärkkä.


Vaan kuinkas sitten on käynytkään? Elämä on tehnyt minusta enolaisemman kuin koskaan olisin arvata saattanut.  Silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa kotiuduin nopeasti Enoon, löysin ystäviä, jotka ovat matkassani edelleenkin. Ilman näitä ihmisiä, sitä avosylin vastaanottoa, tuskin olisin enää enolainen. Mutta nämä ihmiset, tämä yhteinen tekemisen meininki, tämä kylä ja Pielisjoki saivat minut palaamaan kuusi vuotta sitten toistamiseen ja tuoden etelä-karjalaisen miehenikin tänne, kotiin. Ja tuon kahdentoista vuoden harharetken aikana minäkin olin enemmän enolainen kuin lappeenrantalainen, joskin kaikkein suurinta tuskaa Lappeenrannan vuosinani podin siitä, etten virallisesti ollut edes pohjois-karjalainen. Isäni enolaisuus Outokummun vuosien aikana sai minulta tuolloin täyden ymmärryksen.

Vaikka mieheni juuret ovat edelleenkin varsin syvällä Etelä-Karjalassa, niin kyllä häneenkin alkaa nämä enolaiset vaikutteet purra. Se oli mieheni, joka ensimmäisenä tänä keväänä alkoi ääneen kaivata sitä lumen poiskuluttamaa ENO-kirjoitusta tuolla tiessä Novikan kohdilla. No, toki minäkin sitä olin jo kaivannut, ja kaipaan edelleen joka kerta ajellessani. Onhan se tiehen luvatta kirjoittelu kapinallista, laitonta ja mitä liekään, mutta uskallan väittää, että siitä aiheutettu ilo oli isompi kuin siitä aiheutunut vahinko. Vai oliko siitä edes vahinkoa? Samaa iloa minulle tuotti myös viime kesänä kuntarajalle Joensuu-kyltin alle ilmestynyt Eno-kyltti, välillä diskopallon kera. Itse olen sen verran lainkuuliainen, että en uskaltautuisi moiseen touhuun. Silti olen salaa toivonut, että nuo viime kesäiset lähes päivittäiset iloni ilmestyisivät jälleen.  Niiden ilmestymistä odotellessa ihastelin ja iloitsin Hestekin rinteessä ollutta keväistä Eno-tulppaanikirjailua.

Olen ihmetellyt itsekseni sitä, että mikä niissä kirjaimissa niin kiehtoo.  Vaikka kylän lukuisat tulppaanit ilahduttivat suuresti, niin nuo Eno-asetelmaan istutetut tulppanit siltikin ilahduttivat monin verroin enemmän. Ehkä siinä on joku erilaisuuden leima. Tulppaaneja kasvaa joka kylässä ja kaupungissa, mutta Eno-asetelmassa vain täällä. Kuntakylttejä on joka paikassa, mutta Eno-kylttiä ei enää missään, ellei joku sitä salaa käy virittämässä. Samaa ylpeyttä on kaikessa missä Eno erityisesti mainitaan. Se kun on vain meidän juttu. Taisi koko kylä olla viime viikonloppuna pullollaan ylpeyttä, kun kuuluisa matkamies Riku Rantala Helsingin Sanomien kolumnissaan kehui enolaisen pizzeria Donan intialaisen ruoan taivaisiin. Niin olin ja olen minäkin. Kyllä kelpaa olla ylpeästi enolainen!

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
21.11.2019

Bloggarit

Ossi Nyström
3 artikkelia
Suvi Palosaari
3 artikkelia