Piekkarin Pallottelijat / Ossi

Äänimaailma

Kuulen ääniä jatkuvasti. Kun herään, niin siinä on heti yksi. Se tulee puhelimesta. Yksitoikkoinen piipitys, jonka jollakin tasolla aavistaa uneen asti ennen kuin se oikeasti alkaa. Hetken kuluttua naapurin puhelin aloittaa oman piipityksensä. Toisten naapureiden puhelimet ovat piipittäneet jo aikoja sitten, ja sitten ovat vielä ne puhelimet, jotka eivät koskaan piipitä.

 

Säikähdän aina puhelimen soimista, oli kyse sitten herätyksestä tai puhelusta. Aika harva enää soittaa, jos ei halua myydä mitään. Ja tosi harva soittaja haluaa myydä mitään sellaista, mitä minä haluaisin ostaa. Se johtunee siitä, että sellaisia tuotteita joita minä haluan ostaa, minä ostan joka tapauksessa, mikäli taloudellinen tilanteeni sen mahdollistaa.

 

Puhelimessa jos jossain ollaan äänten armoilla. Ehkä siksikään en oikein välitä koko kapistuksesta. Kun toista ei näe, eikä hän näe minua, on hiljaisuutta mahdotonta täyttää millään muulla kuin hengityksen äänillä. Tai periaatteessa voisi pitää vaikka jotain röplöttävää ääntä huulilla, mutta hyvin harvoin tämänkaltaiset ideat siirtyvät käytäntöön. Minä olen hidas, enkä ehdi täyttää puhevuorollani hiljaisuutta niin nopeasti, että tunnelma ei muuttuisi vaivautuneeksi. Puhelimessa on ahdasta, eikä ahtaudessa pysty ajattelemaan. Sanon kaikkeen joo, sanon jotain, en ole varma mitä, enkä ole varma äänensävystäni, sanon vain jotain, jotta pääsisin äkkiä linjoilta ulos hengittämään.

 

Luut rutisevat, kun nousen ylös ja kävelen keittiöön tai vessaan tai molempiin. Siinä on ääni, joka ei miellytä, mutta ei myöskään häiritse. Voi olla, että se alkaa joskus häiritä. Ehkä rutina kasvaa jo muutaman vuoden sisällä sietämättömäksi? Tai sitten minusta tulee vanhetessani nahkea, aivan kuin olisin pelkkää jännettä koko mies, sellainen itseensäsulloutunut nahkatakki, jonka vuoresta on jäljellä pelkkiä pieniä riekaleita. Todennäköisemmin katkean kuin kuivunut koivukräki. Jonakin aamuna se vain tapahtuu. Tärisen ja sätkin lattialla kahteen osaan jakautuneena. Jostakin syystä juuri se puoli, jossa jalat ovat, yrittää huutaa, mutta se ei onnistu, sillä suu ja kurkku ovat jääneet toiseen puoliskoon. Sitten tulee hiljaista, ja seinien takana piipittävät herätysäänet soivat jotenkin eri tavalla kuin ennen.

 

Kahvinkeitin röplöttää, puhaltaa ja viheltää. Ne ovat tässä kontekstissa hyviä ääniä, mutta jos ne tulisivat ihmisestä, olisi varmaan paikallaan vähentää nimenomaan kahvinjuontia, ja jos ei se auttaisi, pitäisi kääntyä lääkärin puoleen. Useimmin ihmiset kai pitävät röplötyksensä itsellään. Elävät röplötystensä kanssa, viheltävät ja puhaltavat, kuolevat ja maatuvat.

 

Olin vuosikausia juomatta kahvia, mutta olen aloittanut uudelleen. Kaipasin aamuihini piristystä. Sain sen. Verenpaine kohoaa humauksen lailla, ääni joka ei ole ääni alkaa soida korvissa. Olen virkeä, mutta levoton, ja hetken kuluttua kaksi kertaa niin väsynyt kuin ennen kahvin nauttimista. En tiedä paljoa huumeista, mutta tämän täytyy olla yksi huonoimmista.

 

Laitan kameran akun latautumaan ennen kuin ryhdyn tekemään aamupalaa. Kuuluukohan akun kuulostaa tuollaiselta, kun se latautuu? Tuo sirinä ei kuulosta terveeltä. Mikä sirinä kuulostaisi? Ennemminkin tuo ääni tuntuisi varoittavan siitä, että kohta tapahtuu jonkinlainen räjähdys. En usko vaistoani. Ei ihmisellä ole mitään vaistoja, ihmisellä on vain päähänpälkähdyksiä ja vainoharhoja ja liikavarpaita ja rasvamaksa ja peniskateus ja postimerkkikokoelma ja sukupolvien takaa periytyvä krooninen alakulo. Minä uskon siihen, että juuri minun akkuni kuuluu siihen akkujen enemmistöön, joka ei koskaan räjähdä. Ei se ole oikeasti minun akkuni. Se on toimituksen akku, ja minulla vain lainassa, niin kuin kamerakin. Se nyt vielä puuttuisi, että toimituksen akku räjähtäisi täällä minun kotonani. Se ääni kuuluisi naapureille asti, mutta kuuluisiko niin kovaa, että he kokisivat välttämättömäksi selvittää mistä on kyse? Sitä asiaa minä en puolestani koe välttämättömäksi selvittää.

 

Jonkin ajan kuluttua, toisessa huoneessa toisessa kunnassa, painan auditoriossa kameran laukaisinta, mutta naksahduksen sijaan kamera pitääkin surisevaa ääntä, kun se yrittää epätoivoisesti tarkentaa kohteeseen. Toinen ja kolmas painallus saa kamerassa aikaan saman reaktion. Vapauttavaa naksahdusta ei tule, vaikka väännän ja käännän kaikkea mikä sillä hetkellä mielestäni väänneltävissä ja käänneltävissä on. Minua vilkuillaan ja kosteista kainaloistani leviää ympäristöön inhottava löyhkä. Yksi juhlavieraista on entinen ala-asteen opettajani, joka näkee nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, että minusta on tullut hikoileva möhlijä, joka ei osaa käyttää järjestelmäkameraa.

 

Tässä on vielä aamua jäljellä, kainaloni tuoksuvat deodorantilta, enkä yritä vielä kuvata yhtään mitään. Sekin aika tulee väistämättä, mutta nykyhetki pitää elää ensin alta pois. Olohuoneesta kuuluu yhtäkkiä voimakasta puheensorinaa. Kissa on kävellyt kaukosäätimen päältä ja istuu nyt sohvalla katsomassa kokkiohjelmaa. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että tulee olemaan sellainenkin nykyhetki, jolloin se mikä vielä tässä nykyhetkessä on edessä, onkin takana.

 

Aamupalaa syödessäni kuulen oman syömiseni äänet, mutta ne eivät saa minua raivon partaalle samalla tavalla kuin toisten ihmisten syömisen äänet. Sitä kutsutaan misofoniaksi. On mukavaa, että kaiken voi selittää jollakin taudilla tai häiriöllä, mutta luulen, että pohjimmiltaan kyse on kusipäisyydestä. Ei minulla mitään syndroomaa ole, minä olen paskapää. Jostain syystä minusta on tullut sillä tavalla mäntti, että ärsyynnyn tuollaisesta tavalliseen elämänmenoon kuuluvasta asiasta. En halua kuulla, kun ruoka menee sisään, enkä halua kuulla, kun se tulee ulos, enkä halua kuulla mitä se tekee siinä välissä. Kaikissa tapauksissa kyse on lopulta vain äänistä, eikä kuitenkaan ole. Ei mikään aistimus ole pelkästään se aistimus. Kun tunnistaa äänen tai hajun tai näyn, joutuu jokaisen havainnon mukana vastaanottamaan tuntemattoman mysteerisäkillisen mitä merkillisempiä muistoja, tunnetiloja ja mielleyhtymiä, jotka aivojemme mukaan ovat osa tuota aistihavaintoa tai sen kohdetta. Tästä seuraa kaikenlaisia oikkuja, joiden kanssa on opeteltava elämään, tai sitten pitää mennä elämään yksin jonnekin kiven alle.

 

Rappukäytävästä kuuluu ääniä oven läpi. Kivitalo laittaa kaiken kaikumaan siten, että mistään ei saa selvää. Se mikä oli alunperin puhetta, muuttuu matkalla meteliksi. Odotan eteisessä hetken, ennen kuin astun äänten sekaan. Käyn sittenkin vielä vessassa. Kun mietin pitäisikö minun nyt riisua juuri pukemani kengät, laskeutuu valtava hiljaisuus kaiken päälle kuin hiostava lakana. Jännittäminen on tällaista. Jos minun pitäisi kuvailla miltä se kuulostaa, sanoisin, että jännitys kuulostaa odotushuoneelta tai aulalta. Se on täynnä etäistä puhetta, josta ei saa selvää kuin sanan sieltä ja sanan tuolta. Se on täynnä liikenteen ääniä, jotka voimistuvat ja vaimenevat yhtä nopeasti kuin joku astuu ovesta sisään. Se on täynnä määrätietoisesti kävelevien ihmisten kopisevia askeleita, se on täynnä nauhoitettuja kuulutuksia, ja nurkassa nuokkuvan narkomaanin äkkipikaista mölinää.

 

Yhtäkkiä avaan ulko-oven, enkä muista lainkaan minkälaista oli kävellä äsken rappusia alas. Voin kuvitella, että kengänpohjistani syntyi ääni aina kun ne tömähtivät portaita vasten, mutta ilmeisesti tuo ääni ei ollut siinä määrin vaikuttava, että siitä olisi jäänyt jonkinlainen, edes hyvin lyhytaikainen muistijälki. Kuulen päivittäin kuinka muut kävelevät rappukäytävässä, joten on todennäköistä, että myös minun kävelystäni tulee samanlainen ääni. Se on myös varmaa, että äsken rappukäytävässä ei ollut muita, sillä olisin kyllä huomannut heidät, ja nyt autossa istuessani minä muistaisin vielä tuon kohtaamisen. Ääni sisälläni sättisi minua. Sen mukaan minä olisin käyttäytynyt tuossa tilanteessa jotenkin väärin. Se muistuttaisi minua väärästä äänensävystä, se liioittelisi kömpelöitä ja idioottimaisia sanavalintojani, ja korostaisi, että keskustelukumppanini tulee muistamaan koko loppuelämänsä ajan tuon kohtaamisen, jossa minä en osannut olla oikein, ja jota minun pitää vastaisuudessa hävetä joka ilta kun lamppu sammuu. En murehdi tällaisia asioita enää niin paljon kuin ennen. Se on voitto. Ei mikään elämän pikkuriikkinen kiva minivoitto, vaan rökälemäinen suurvoitto, jonka minä olen voittanut.

 

Radio lävähtää päälle heti kun auton käynnistää. Suljen sen. Radioäänten ei pitäisi olla sellaisia, että ne inhottavat, mutta ne ovat. Pitäkää päivänpolttavat aiheenne ja turhuuden markkinanne! Kai minua pohjimmiltaan vain harmittaa, että olen tippunut kärryiltä. Ei se ole radiotoimittajien syytä. Minun täytyy keskittyä, jotta selviytyisin tulevasta kahdenkymmenen kilometrin matkasta kuolematta ja tappamatta muita. Tähän mennessä olen onnistunut siinä joka ikinen kerta, mutta tilanne on vähän samanlainen kuin Masters of the Universessa. He-Manin täytyy voittaa joka kerta, Skeletorille riittää se yksi ainoa voitto.

 

Navigaattori on pitänyt mykkäkoulua jo kuukausia. Se ei neuvo enää ääneen minne kuuluu kääntyä. Näyttö kuitenkin pelaa. Se rakastaa kaikkia pieniä metsä- ja hiekkateitä, ja sellaiselle se minut nytkin ohjaa. Kura ja santa pitää ropisevaa ääntä auton alla. Talojen ympärillä on vanhoja autonromuja ja koirien aitauksia. Ihmisiä toikkaroi metsässä oransseissa takeissa. Välillä joku niistä ylittää tien. Minä varmaan myöhästyn.

 

Sateen ropina, tuulen ujellus, ohitse lipuva Toyota Avensis. Musta lintu päästää äänen. Siinä kaikki. Vihkiäisiä viettävän virastotalon äänimaailma lauantaiaamupäivänä parkkipaikalta havaittuna. Tummat hahmot liikehtivät sumun seassa kohti ovea. Minä liityn letkaan. Kuulen tuulen läpi vaimeaa kilinää, aivan kuin jonon etummaiset, ruskeanharmaisiin kaapuihin pukeutuneet hahmot soittaisivat kelloja kulkiessaan.

 

Uuteen virastotaloon on onnistuttu siirtämään vanhan virastotalon kolkko tunnelma. Tavalla tai toisella tämä rakennus tulee seisomaan ikuisesti kylän keskellä, vaikka välillä tiilet vaihdettaisiinkin toisiin. Kahdensadan vuoden kuluttua, joka ilta kun viimeinen on työntänyt lähtiessään oven kiinni, syttyy yläkerran kokoushuoneeseen valonkajo. Seinään heijastuu Powerpoint -esitys, jonka lähde ei ole tässä maailmassa. Pöydän äärellä valkeanharmaat, utuiset hahmot tuijottavat eteensä leviteltyjä monistepapereita. Yksi hahmoista nostaa yhtäkkiä katseensa papereista ja yrittää sanoa jotakin, mutta mitään ääntä ei kuulu.

 

En tiedä onko joku aulassa seisovista miessakeista tervetulokomitea. Liikun seiniä viistäen, jotta en törmäisi sellaiseen. Kameralaukku paljastaa minut. Keski-iän ylittänyt mies kävelee minua kohti käsi ojossa. Hänellä on ansiomerkkejä rintapielessään. Samanaikaisesti tapahtumat sekä hidastuvat että nopeutuvat. Kaikki liikkuu töksähtelevän verkkaisesti, mutta minä en ehdi reagoimaan mihinkään. Aulan puheensorina muuttuu yhä kaoottisemmaksi. Jossain joku tiputtaa lautasen tai tarjottimen lattialle. Erotan, että mies kysyy mistä lehdestä olen. Vastaan hänelle ja kerron nimeni. Sitten hän sanoo jotakin, mistä en saa enää selvää, ja jää odottamaan vastausta hiljalleen hiipuva pilke silmäkulmassaan. Yhtäkkiä alan kyseenalaistaa äskeisen tapahtuman. Voi olla, että hän ei sanonutkaan minulle mitään. Seisomme hiljaa hälyn keskellä toisiamme katsellen. Tarkistan, että olemme irrottaneet kätemme toisistaan. Sanon "joo". Se on yleensä oikea vastaus. Mies sanoo jotakin ja kääntyy pois.

 

Kaikki äänet sulautuvat yhteen. Se johtuu siitä, että minun päässäni ei ole noille äänille kuin yksi sisäänmenokäytävä. Nuoruuden hölmöilyn vuoksi vasen korvani on kuuro. Se ei ole kovinkaan kummoinen tragedia, kun ajattelee mitä kaikkea ihmisille voi sattua ja sattuu jatkuvasti, mutta riesa se silti on. Hälyisissä paikoissa en tahdo erottaa ääniä toisistaan. En tiedä mistä suunnasta äänet tulevat, sillä minun nähdäkseni kaikki äänet tulevat oikealta. Kun joku porukasta alkaa puhua, katson yleensä ensin väärää henkilöä, ja sitten me kumpikin käännämme pelästyneinä ja hämmentyneinä katseemme. Sitten painan katseeni alas, sillä en uskalla enää ryhtyä lottoamaan äänilähdettä, joka on joka tapauksessa jo vaihtunut. Tämä on melkoista ruikutusta. Jotkut syntyvät ilman päätä, eivätkä he ruikuta koskaan. Mutta minun nyt vain täytyy täyttää tämä tyhjä tila jollakin, ja jos minun täytyy täyttää se heikkouksillani, niin olkoon se minun vahvuuteni.

 

Havahdun auditoriosta. Tämä ei ole oikea aika tai paikka pohtia kuulo-ongelmiani. Loputon lapsijono valuu penkeille. Koulun oppilaat on pakotettu kuuntelemaan, kun oman kylän kansanedustaja pitää juhlapuheen. Kaiuttimista kuuluu rusahteleva ja tömähtelevä ääni, kun puhuja taputtaa mikrofonia sormenpäällään. Laitan kännykästä äänityksen päälle. Kansanedustaja kehuu vuolaasti paikkakuntaa jossa olemme, ja etenkin sen jylhää virastotaloa, josta hänellä on monia kauniita muistoja. Siitä ei ole pitkä aika, kun hän viimeksi kestitsi täällä neuvostoliittolaista delegaatiota. Virastotalon historiaa voidaan jäljittää aina keisarin vallan aikaan asti, jolloin otettiin myös nykyisenkaltaisen kunnallisdemokratian ensiaskeleet. Lapset kiemurtelevat penkeillä kuin onkimadot. Opettajien hyssyttelyäänet viiltävät ilmaa. Ihmisen pitää olla jollakin tavalla sisältä kuollut pystyääkseen nauttimaan tällaisista tilaisuuksista. Kameralaukun vetoketjun avaaminen kestää ikuisuuden. Siitä syntyy venyvä, repivä ääni, joka avaa halkeaman ylleni. Halkeamasta sataa päälleni mädäntyneitä silakoita. Päät kääntyilevät ja nenät nyrpistelevät. Pujotan hermostuneena hihnan niskani taakse ja nousen seisomaan. Painan laukaisinta, mutta mikään ei laukea. Ilmassa toistensa kanssa risteävät ääniaallot muuttuvat näkyviksi ja muodostavat rihmaston, joka leijailee ylläni kuin kalaverkko. Kohta se putoaa päälleni, ja minut kannetaan rimpuilevana kasana perkuulaitokseen. Onnistun räpsimään muutaman kuvan kännykälläni juuri ennen kuin on liian myöhäistä.

 

Oviaukko sylkee minut suustaan muiden ihmisten mukana, ja seison taas aulassa. Valun mielessäni jonnekin kauas. Olen päässyt jokunen kuukausi sitten sairaalasta, ja seison ringissä koulun aulassa noin tusinan toisen oppilaan kanssa. Joku sanoo minulle jotakin, ja minä sanon "häh". Hetken hiljaisuutta seuraa naurunkiherrys. Pian joku sanoo taas jotain, ja minä sanon "mitä". Pian nauran luonnotonta naurua muiden mukana, enkä ymmärrä lainkaan mitä tapahtuu. Minua ympäröivät päivittäiset tapahtumat ovat muuttuneet minulle vieraiksi, ja minusta on tullut niistä erillinen olento, aivan kuin olisin jonkinlaisen kelmun sisällä. Välitunnilla joku kysyy tupakkaa, ja minä sanon, että se on varttia vaille kaksitoista. En huomaa sitä itse, mutta pikkuhiljaa lakkaan kommunikoimasta ihmisten kanssa. Vältän "tilanteisiin" joutumista antamalla vain yhden tai kahden sanan vastauksia. En kysy enää koskaan jatkokysymyksiä. Pian kaikki tottuvat siihen, että minä olen aina hiljaa, ja siitä hiljaisuudesta tulee se kuka minä olen, enkä osaa enää itsekään olla mitään muuta. Tämä on se tarina, jota itselleni kerron. Kuka tietää, onko se totta. Ei sillä ole väliä, tärkeintä on, että kaikelle löytyy joku tyydyttävä selitys.

 

Minulla on kansanedustajan kolmen vartin puhe nauhalla, mutta siitä irrotetut lainaukset eivät yksinään riitä kannattelemaan koko artikkelia. Mikään ei auta. Painan pääni sisäistä play-nappulaa, ja Eye of the Tiger lähtee soimaan. Etsin katseellani ihmistä, joka olisi erillään suurimmasta ihmismassasta ja äänisumpusta. Vessojen luona odottava vanhempi rouva suostuu vastaamaan muutamaan kysymykseen. Kysymykseni ovat kömpelöitä, mutta saan ne silti suustani ulos. Hänen vastauksensa ovat ystävällisiä ja hauskoja, kun hän kertoo minulle tunnelmistaan. Keskustelemme. Puhun hänen kanssaan omalla äänelläni. Hänen äänensä on korkea ja voimakas. Se erottuu äänimassasta kuin se olisi leikattu siitä irti. Hän suostuu kuvaan ilman muuta. Tahtoisin halata häntä. Kirjoitan hänen nimensä varmuuden vuoksi vielä muistilehtiöön, sillä saattaa olla, että nauhoitus on mennyt juuri siitä kohtaa taustahälystä tukkoon.

 

Linnut laulavat ja aurinko paistaa, kun astelen ovista ulos. Askeleeni on keveä, ja olen ylpeä itsestäni. Autossa radio lävähtää soimaan heti kun painan starttinappulaa. Hiljennän ääntä, mutta jätän sen päälle. Juontajat puhelevat ihan mukavia ja hauskoja juttuja. Navigaattori vie minut jonnekin kärrypolulle, jossa en ole ennen ollut. Metsä on kaunis. Kuulen puron solinan, vaikken tiedä, onko täällä sellaista. Minua naurattaa, kun ajattelen äskeisiä tapahtumia, sitä että kaikista ihmistä juuri minä teen yhtäkkiä tällaista, ja pärjään ihan hyvin. Onneksi maailmankirjat ovat sekaisin, enkä minä.

 

Blogitekstin aiheena oli "Ääni".

Blogi on osa Pallottelijat-blogia, jota kirjoittavat vuoron perään Suvi Palosaari ja Ossi Nyström.

Ossi haastaa Suvin kirjoittamaan seuraavaksi sanasta "'Ikkuna".

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
21.11.2019

Bloggarit

Ossi Nyström
3 artikkelia
Suvi Palosaari
3 artikkelia